"Voitteko pahoin, rakas opettaja?"
"Kuinka niin?" hän vastasi, ja hän nosti taas arabialaisen ruhtinaspäänsä pystyyn hänelle ominaisella ylhäisellä liikkeellä.
"Koska te näytätte kärsivän." Olin antautunut leikkiin, ja jatkoin:
"Aivan niinkuin kymmenen minuuttia sitten, kun palasitte, kädet tässä."
Matkin hänen kumaraa, linkkuun taipunutta asentoaan ja vatsantaipeeseen
puristettuja käsiä.
"Ah!" hän sanoi muuttuneella äänellä, nousten seisomaan. "Te siis huomasitte sen?"
Hän otti muutaman askelen huoneessa. Sitten, tullen suoraan minua kohden, hän laski kätensä olkapäilleni ja iskien katseensa minun silmiini sanoi:
"Marsal, voitteko luvata kunniasanallanne, että mitä nyt Teille uskon, jää meidän väliseksemme, ehdottomasti, ettette siitä kenellekään kerro sanallakaan, varsinkaan ette vaimolleni…"
"En voi antaa Teille tuota sanaa, rakas opettaja", vastasin, "ennenkuin tiedän… Aiottehan puhua minulle tilastanne, eikö niin?…"
"Aion", hän sanoi hämmästyneenä.
"Mutta kun äsken rohkenin kysellä Teiltä, tapahtui se siksi, että rouva Ortègue huolehtii terveydestänne. Hän se pyysi minua ottamaan tämän asian puheeksi kanssanne…"
"Hänkin!" hän vaikersi, ja hänen äänensävynsä viilsi sydäntäni. Hän painoi pään käsiinsä ja jäi hetkeksi tuskan kurtistamaksi. Sitten hän taas otti ohjat käsiinsä, ja paljastaen minulle otsansa, silmänsä, suunsa sen tahdon tulen kirkastamina, jonka niin usein olin nähnyt hänestä välkehtivän ylen vaarallisten leikkausten aikana, hän sanoi: "Näin piti käydäkin. Voitte kyllä sitoutua sanomaan hänen kysellessään yksinkertaisesti, että totesitte minut sairaaksi, mutta että ette tiedä, mikä minua vaivaa. Tuota sanaa, tuota hirveätä sanaa, ei saa hänelle lausua. Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette ilmaise mitään sen varmempaa Minä puolestani tunnen pakottavaa tarvetta saada uskoutua Teille. Voin tehdä sen ainoastaan tällä ehdolla…" Ja rukoilevasti — hän, Ortègue, rukoili! — hän virkkoi: "Kuolevilla on oikeutensa, Marsal, ja minä kuoleva mies…"