"Maksaaksemme — mitä?" kysyi Ortègue.
"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."
"Synneistämmekö — no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja sittenkin!…" Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti: "Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä tekemään siitä tiliä?…" Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten synneistä…?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!… Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä…"
"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi. Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"
"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa, upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi uudelleen puhettaan:
"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin… Mutta Teidän on kiire… Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle… Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja… Catherine, saata serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme kirjeesi ja teemme korjaukset… Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle anteeksi, eikö niin?…"
IX
Kynnyksellä rouva Ortègue kääntyi. Hän loi minuun silmäyksen, joka merkitsi: "Nyt on sopiva hetki. Koettakaa." Tuo aviollista huolta puhuva katse, 'serkkunsa seurassa poistuvan Ernest Le Gallicin täydellinen luonnollisuus, se yksinkertainen tapa, millä Ortègue tarjosi nuorille kahdenkeskisen jäähyväishetken, se kaikki lopullisesti kumosi ensimmäiset kuvitteluni. Myöhemmin ymmärsin näiden eri kohtausten salaisen ja ristiriitaisen sisällön: toisaalta rouva Ortèguea enää kiinnitti mieheensä pelkkä aviouskollisuus, kiitollisuus, jota seikkaa hän kieltäytyi itselleen tunnustamasta, samalla kuin Ortèguen terveydentilan arvoituksellisuus oli hänelle liiaksi tuskallinen, jotta hän levottomuudessaan olisi kiinnittänyt huomiota toisen tunteisiin. Toisaalta rakasti Ernest Le Gallic serkkuaan, mutta hänen rakkautensa oli liian kauan pidätettyä, jottei hän jo olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja kuinka olisi hän haltioituneen hurskasmielisenä uskaltanut lausua ainuttakaan sanaa, joka olisi voinut antaa tälle viime käynnille rikollisen luonteen? Hän oli suonut itselleen vain äänettömän hyvästijätön. Ja viimein Ortègue, hän tukahutti poveensa salaisen traagillisuuden, samalla kuin hänen veristävää sydäntään pikemmin kalvoi kateus kuin mustasukkaisuus hänen verratessaan omaa riutumustaan upseerin ylimieliseen nuoruuteen. Viedessään hänet pois vaimonsa ulottuvilta hän oli antanut myöten pikkumaiselle tunteelle. Nyt hän sitä jo punastui. Kuinka nämä piilopohjat nyt selviävätkin minulle! Sillä hetkellä minua vallitsi yksi ainoa vaikutelma: hetki oli tiedustelulleni edullinen ja samalla vaikea. Ortèguen takaisin tulo ja äkillinen sydämenpurkaus ilmaisivat sisäistä levottomuutta, jota oli viisasta käyttää hyväksi. Mutta kuinka sittenkään rohkenisin? Tämän tieteen mestarin olemus vaikutti minuun niin hypnotisoivasti, että aristuin ihan "tyhjiin", jos niin voi sanoa.
"Catherine oli oikeassa, tässä on todella liian paljon virheitä", hän virkkoi silmäiltyään kirjeen ensimmäistä jäljennöstä. Jälkimmäinen retkotti keskeneräisenä rullalla. Hänen huomautuksensa osoitti hänen kuulleen sanat, jotka oli vaihdettu hänen astuessaan huoneeseen. Hän lisäsi: "Missä lienevätkin hänen ajatuksensa todella olleet?"
Hänen kuopalle painuneet kasvonsa vetäytyivät taas kokoon kuten äsken. Epäilemättä hän tunsi jälleen tuota epäluulon pistävää tuskaa, joka on niin vihlovaa silloinkin kun se jää epämääräiseksi. Se näkyi minulle selvänä, mutta kun hän istuutui nojaten kädellään pöytään, ilmaisi hänen asentonsa niin huonosti peitettyä puhtaasti ruumiillista kärsimystä, että vaistomaisesti huudahdin: