"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. Pyydänkin
Teitä vain yrittämään…"
"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä yritän."
"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki, jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu…"
"Hyvä on, rouva… Yritän tänään, vaikka…" Hän pysäytti minut katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen. Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita, joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:
"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja professorin palatessa."
Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat, kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua. Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.
"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana — todella mainio ajatus sekin!"
"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana. Täällä olisi liian hyvä kuolla."
"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'. Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan pitäisi kärsiäkään?"
"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden äänensävyyn.