"Ymmärrätte nyt, miksi äsken tunsin milteipä vihaa, kun Le Gallic parka rupesi meille pitkin puhein tarjoomaan epäpätevää optimismiaan. Että hän hämmästyttää omaa itseään kuvittelemalla sieluelämää ilman hermoston välitystä, se on anteeksiannettavissa. Hän ei ole koskaan suorittanut ruumiinleikkausta. Mutta hän tuli sotatanterelta, ja hän palaa jälleen sotatanterelle. Tuota hirvittävää sanaa sota ovat hänelle jo muutaman päivän tulkinneet kauhunnäyt, jotka hän lisäksi tietää todellisiksi: ruhjotut jäsenet, auki ammutut vatsat, halkaistut kallot, koko tuo ihmisessä irtipäässyt isiltä-perityn pedonluonnon julmuus, kirkuna, ulvonta, henkitoreinen korina ja röhinä ja lopulta — luu-tarha. No niin, ja sille veitikalle eivät nuo kaikki kauheudet ole saaneet opetettua mitään, hänelle ne eivät tuo mitään mieleen. Hän ei perästäpäin ajattele näitä asioita sen enempää, aivan kuin ei niitä olisi koskaan kohdannutkaan. Ja hän rupeaa meille puhumaan Jumalan hyvyydestä! Hän on itse nuori ja vankka — kaunis poika muuten — näittehän Te hänet. Hän voi saada surmansa huomenna, ja tällä hetkellä on Europassa miljoonittain hänenlaisiaan nuoria miehiä, jotka tyhjän vuoksi syöksyvät tähän verilöylyyn, koska mieletön valloituksenajatus on tunkeutunut muutaman rappeutuneen ihmisen aivoihin, joka sairastaa märkivää ja parantumatonta korvatulehdusta. Te ja minä selitämme yksinkertaisesti tämän raivon johtuvan ihmisen eläimellisestä alkuperästä, valtavan apinaihmisen uudelleen ilmaantumisesta kulttuuri-ihmisessä. Mutta hän — kuulittehan hänen puheensa — hän uskoo raudanlujasti, että kaikkivoipa ja täydellinen Olento, hänen Jumalansa, johtaa tätä joukkoteurastusta. Tuon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä hän on sille saavinaan muka jonkin tarkoituksen! Hotel-Dieun sairaalassa oli minulla muuan alilääkäritoveri, joka huvittelihe kauhistuttamalla erästä vanhaa nunnaa näillä sanoilla: — 'Jos Jumala olisi, sisar hyvä, olemassa, hän olisi ansionsa mukaan pantava rangaistussiirtolaan.' Marsal, hän oli oikeassa. Sillä otaksutaanpa, että hän on olemassa, tuo Jumala, ja otetaanpa minun kohtaloni esimerkiksi… Mitä siis? Hän on hyvä. Hän on oikeudenmukainen. Ja hänkö olisi luonut minut, Michel Ortèguen, jotta minulta viisikymmenvuotiaana, ollessani rikas, kuuluisa ja naimisissa naisen kanssa, jota jumaloin, koko tämä onni julmasti ryöstettäisiin, vaikken koko olemassaoloaikanani ole muuta tehnyt kuin lievittänyt kurjuutta, parantanut kuolemaan tuomituita? Sehän juuri on hermokirurgiaa. Ja tuo isku kohtaa minua hetkenä, jona voisin parhaiten hyödyttää! Nykyaikaiset, murha-aseet saavat aikaan paljon runsaammin aivo- ja selkäydinhaavoittumia tässä sodassa kuin yhdessäkään muussa. Ja ihmisiä kuolee, ihmisiä jää halvatuiksi ja tylsämielisiksi, ja tulee sokeiksi, koska Michel Ortègue, joka olisi heidät pelastanut, itsekin kuolee samaan aikaan inhoittavaan syöpään, joka aiheutuu — mistä? Mitä typerimmästä sattumasta, auton kumirenkaan halkeamisesta lähellä Versaillesia minun ja virkatoverini Salvanin ollessa matkalla yhteiseen lääkärineuvotteluun. Ajopelit kaatuvat. Muistanette sen kyllä. Sanomalehdet kertoivat asiasta siihen aikaan. Kuljettaja suoriutuu ehein nahoin. Salvan samoin. Minä saan ankaran iskun palleaan. Epäilemättä oli minulla joitakin ennakkotaipumuksia, ja tällaiseksi nyt olen tullut!…"
Kapinamieli jyrisi nyt hänen äänessään ja vanha, miltei persoonallinen viha, jota olin aina todennut hänen kantavan kaikkea uskonnon lohdutusta vastaan. Pysyin yhä vaiti. Jos äsken olin tuntenut hänen suhtautumisensa kauheaan taudinselvitykseensä kauniiksi, niin en nyt enää tuntenut muuta kuin tuon samaisen määrittelyn traagillisuuden. Se ajankohta, jossa elämme, uhkaava osallistumisemme hirvittävään sotaan, se löi vielä kauhistavamman leiman tämän kuolemaniskun saaneen ja siitä tietoisen kuuluisan kirurgin tuskaan. Säälin aalto kuohahti sisimmästäni, ja tarttuen uudelleen hänen käteensä toistelin pakostakin:
"Opettaja raukkani, opettaja raukkani!…"
Tällä kertaa hän tempaisi kätensä irti. Hän pudisti kärsimättömästi päätään. Surkuttelu oli hänelle vastenmielistä. Ylpeys antoi hänelle saman voiman kuin hetki sitten tiede, ja hän voitti itsensä niin että saattoi jatkaa:
"Puhuin Teille kuin lapsi, Marsal, ja melkein yhtä typerästi kuin Le Gallic. Maailmassa ei ole mitään järjetöntä, koska kaikki on sellaisekseen säädettyä. Mutta kun emme kahden tapahtumasarjan risteillessä käsitä ilmiöiden yhteenkuuluvaisuutta, sanomme tuota niiden kohtaamista sattumaksi. Lausumme silloin sanan 'mysteerio'. Sattuma ei ole sen mystillisempi kuin kuolemakaan. Olemme tietämättömiä, siinä kaikki. — Mutta jättäkäämme tämä sikseen. Kun olen pitänyt tarpeellisena uskoutua Teille, rakas ystävä, on syynä siihen ollut, että minun on pyydettävä Teiltä muuatta palvelusta. Raha-asiani eivät ole sellaiset kuin ne voisivat olla. Olen ansainnut paljon, mutta paljon myös tuhlannut. Olen intohimoisesti rakastanut elämää, Marsal. Olen tahtonut nautinnossa tunkeutua yhtä syvälle kuin tieteessä, toteuttaa itsessäni ehjän ihmistyypin, olla joka suhteessa aikani kuningasyksilöitä. En ole koskaan tehnyt laskelmia. Tunsin voimani, olin varma huomispäivästä. Se karkaa käsistäni. Viidenkymmenen tuhannen frangin leikkaukset ovat ollutta ja mennyttä. Jos minun onnistuu saada hiukan työskennellyksi tässä sairaalassa, niin siinä onkin kaikki; ja kuinka monta viikkoa! Olin tehnyt eräitä suuria rahain sijoituksia, jotka uhkaavat joutua vaaraan näinä levottomina aikoina. Omaisuuteni varmin osa on tämä Saint-Guillaume kadun palatsi, jonka onneksi lopullisesti maksoin viime talvena, sekä tämä sairaala, minun oma sairaalani. Kun minä olen poissa, niin mikä on sen kohtalo? Marsal, kun minua ei enää ole, tulee Teidän koettaa säilyttää se vaimoani varten. Minun olisi liian kovaa jättää Catherine niukentuneisiin oloihin. Jo pelkästään tämä talo tietää hänelle, kunhan nykyinen vaiheaika kerran on ohi, hyvin hoidettuna melkoista riippumattomuutta. Näiden tulojen sekä lisäksi henkivakuutukseni varassa hän voi jäädä asuntoonsa État-Unis torin varrelle. Hänen ei ole pakko supistaa elämäänsä. Tämän vuoksi tarvitsen jonkun, joka antautuu tälle sairaalalle, tekee sen omaksi asiakseen ja joka on toimeensa pätevä, rehellinen mies. Tahdotteko Te olla tuo 'joku'? Älkää vastatko heti. On kyseessä rahallisesti edullinen asia — painostan sitä vielä — jossa luonnollisesti Teidänkin etunne otetaan lukuun. Jos periaatteellisesti suostutte, tutustutan Teidät tämän talon tileihin. Saatte tietää sen menot ja tulot. Laadimme yhtiövälikirjat. Tärkeintä on nyt, ettei Teillä ole mitään perusteellista estettä. Vai onko Teillä?"
"Ei, rakas opettajani. Voin vain kiittää Teitä ystävyydenosoituksesta, joka seuranneena niin monia toisia…"
Hän keskeytti minut:
"Huomenna otamme uudelleen tämän ehdotuksen puheeksi. Käväisen pikimmältään tuolla yläkerrassa katsomassa… Ehkä näette rouva Ortèguen ennen kuin minä. Muistakaa sitoumustanne. Älkää lausuko tuota sanaa…"
"Mutta", keskeytin puolestani hänen puheensa ja virkoin, kun hän oli menossa ovea kohti: "Oletteko ehdottoman varma tautinne määrittelystä?… Tiedättehän paremmin kuin minä…"
"Ehdottoman varma", hän vastasi. "Muistanette, että sain kuusi viikkoa sitten kutsun Saksaan erään potilaan luo. Käytin tilaisuutta ja ulotin matkani aina Berliiniin saakka. Menin väärän nimen varjossa erään sikäläisen erikoistuntijan luo. Hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi ja neuvoi minulle tietysti Kehrin kuuluisaa leikkausta, niin sanottua 'opération en baïonette'a — 'en pajonett'", hän toisti matkien karkeaa saksalaista ääntämystä.