"No, entä sitten?" kysyin.

"Sittenkö, minä en halua sitä", hän vastasi. "Täydellinen parantuminen ei ole mahdollinen. Tämä leikkaus voisi kenties taata minulle neljä-, viisikuukautista elämänpidennystä, jollei leikatessa kuolema tapaa. Tuohon mahdollisuuteen, että ihan siihen paikkaan kuolisin, en tahdo antautua. Rakastan vaimoani liian suuresti pannakseni kadottamisen uhkalle alttiiksi ainuttakaan minulle suotua hetkeä. Tiedän ainakin varmasti saavani viettää ne hänen kanssaan. Ei, ei, ei", hän toisti, "tuohon mahdollisuuteen, että minun pitäisi täältä aikaisemmin poistua, en antaudu. Sitä paitsi tekisi leikkaus minut liikuntokyvyttömäksi. En voisi suorittaa täällä edes niitä muutamia viimeisiä palveluksia, joihin tämä inhoittava sota suo minulle tilaisuutta. Tahdon ne suorittaa. Tahdon olla hyödyksi viimeiseen saakka. Le Gallioille ja muille mytoloogeille on näytettävä, ettemme tarvitse heidän Jumalaansa eikä Kristustaan eikä tulevaista elämää tehdäksemme ihmisrakkauden työtä — vaikkapa ilman toivoakin. Ei! Minua ei leikata, vaan minä leikkaan itse, niin kauan kuin tässä kädessä on voimaa pidellä leikkausveistä… Mutta…" Hän kymärtyi taas kaksinkerroin, keräten molemmat nyrkkinsä painoksi rintaansa vasten. "Mutta toisinaan kärsin ylen suuresti. Jos nämä kohtaukset kestäisivät viittä minuuttia kauemmin, menehtyisin siihen paikkaan… Mutta odottakaapa…"

Näin hänen astuvan pientä kalua kohden, josta avasi laatikon. Hän otti siitä esille injektioruiskun, sytytti väkiviinalampun ja hehkutti neulan. Hän oli taas saavuttanut ammatillisen menettelytavan ja verkkaisuuden. Hän tyhjensi ruiskuun morfiinilasikon, paljasti käsivartensa, tunki siihen neulan ja painoi mäntää, yhäti yhtä levollisena, kuin olisi hän tehnyt tuon pistoksen johonkin vieraaseen henkilöön. Sitten hän pannen paikoilleen nuo hyvätuntoisen, mutta kohtalokkaan myrkytyksen välineet, sulki laatikon ja sanoi minulle:

"Olen päässyt jo kymmeneen senttigrammaan. Pahaksi onneksi siihen tottuu, kuten kaikkeen muuhunkin. Vaimoni jääköön tästäkin tietämättömäksi, eikö niin? Lupaattehan sen minulle?"

"Lupaan."

X

Tämä armeliaan valheen hyve, se on lääkärille ammatin alkeita. Siihen me kaikki nuoret opiskelijat harjoittaudumme sairaaloissa heti ensi oleskelustamme lähtien. Sairaitten suhteen sitä on helppo toteuttaa käytännössä. Heidän itsesäilytysvaistonsa liittoutuu meidän kanssamme heidän pettämisekseen. Niihin nähden, jotka kuuluvat heidän ympäristöönsä ja rakastavat heitä, käy tehtävä vaikeammaksi, varsinkin jos on vainuttava naisen levottomuutta. Äideillä, puolisoilla, tyttärillä, sisarilla on aavistava aisti, jonka avulla he mitä luonnollisimmin esittämistämme puheista pääsevät salaamamme perille ja saavat särökohdan selville mitä avonaisimman katseemme pohjista. Silloin he eivät enää kysele suoraan, he tekevät huomioitaan, he vakoilevat. Syntyy kaksintaistelu väijymysten välillä, heidän ja meidän. Ei sitä elettämme, ei sitä äänensävyä, ei sitä kasvonpoimua, jota he eivät tutkisi, jolla heidän levottomuutensa ei tulkitsisi olevan juuri sitä merkitystä, josta tahdomme heidän mielensä kääntää pois. Tätä kaksintaistelua odotin nyt omalle kohdallenikin. Se alkoikin samasta hetkestä, jolloin uudelleen näin rouva Ortèguen puolituntia sen jälkeen, kun olen eronnut professorista. "Ovelinta on olla näyttelemättä levollista", olin sanonut itselleni. Niinpä luulinkin hänen ensimmäiseen kysymykseensä: "Oletteko puhutellut miestäni?" vastanneeni varsin osaavasti:

"Olen häntä puhutellut. Olen häneltä kysellyt Hän ei puolustautunut. Hän jopa salli minun tutkiakin itseään. Pysyn yhä sanoissani: epäilemättä huolestuttavaa liikarasitusta, varsinkin kun tietää hänen ikänsä. Mutta ei minkäänlaista vammaa, ei ainakaan huomattavampaa."

"Entä tuo keltataudinkohtaus muutama kuukausi sitten uusiintumisineen?"

"Aivan tavallinen keltatauti, jolle en anna mitään merkitystä."