"Marsal, suorittakaa Te sairaskäynnit. Teette sitten minulle selkoa…"

Eikä hän edes puolustaunut väsymyksellään! Lakkaamatta hän, joka kymmenen, kaksitoista ensi päivää oli ollut niin toimelias, lausui nyt tapauksissa, jotka vaativat nopeaa leikkausta, aivan kuin laiska kirurgi aikaa voittaakseen: "Teemme leikkauksen huomenna." En yksin minä todennut näitä rappion oireita. Lyhyen helpoituksen-ajan jälkeen, josta huomautin, ilmeni rouva Ortèguen katseessa uudelleen entinen levottomuus, johon tuli lisäksi kummastus. Hän ei enää tuntenut tuota etevämmyyden miestä, jota hän oli ihaillen rakastanut. Enkä minäkään häntä tuntenut. Tiedossani tuo kaksinainen vaikutus, joka hetki hetkeltä ehdytti hänen antoisan tarmonsa muinoin tyhjentymättömän lähteen, pelkäsin romahdusta voimatta kuitenkaan täysin aavistaa sitä odottamatonta muotoa, johon se oli pukeutuva, yhtä vähän kuin sitä vallan ammattiimme kuuluvaa tapahtumaa, joka oli merkitsevä tämän murhenäytelmän toista näytöstä.

XII

Tuo tapahtuma sattui täsmälleen maanantaina, elokuun 28:ntena. Määrätystä syystä muistan tuon päivämäärän. Edellisenä päivänä oli saksalainen lentokone heittänyt neljä pommia Pariisiin osuen kolmentoistavuotiaaseen pieneen tyttöön.

"Kuinka sattuma sentään on typerä!" sanoi Ortègue minulle tuona maanantaiaamuna, näyttäen minulle lehdestä uutista tuosta hyökkäyksestä. "Miksi en minä ollut Trocadéro kadulla tuon lapsen sijasta?"

"Entä Dufour", vastasin, "kukapa hänet sitten leikkaisi?"

Tämä Dufour oli muuan tykistökapteeni, joka edellisellä viikolla oli tuotu luoksemme, selkäytimen paikkeilla kuulan tekemä hirvittävä haavoittuma. Hän ei voinut enää kävellä. Tarkan tutkimuksen tehtyään Ortègue oli päätellyt olevan kyseessä puristuksesta johtuvan lamauksen, joka oli korjautuva, kunhan luoti poistettaisiin.

"Olette oikeassa, Marsal. Kukapa hänet leikkaisi?" hän toisti. "Ei. En ole unohtanut tuota onnetonta raukkaa enkä sitäkään, että määräsimme tämän aamun yrittääksemme pelastaa häntä. Kuta pikemmin, sen parempi. Olemme liiaksi viivytelleet. Sellainen kuin tuo lovi on — on ehkä kysymys vain tunneista. Tahdotteko ystävällisesti antaa käskyn, että hänet kuljetetaan saliin?" Ja palatessani hän virkkoi: "Kolmeen päivään en ole hänen tähtensä enää käyttänyt morfiinia. Ah, kärsin jälleen julmasti! Mutta on jotain tätäkin kärsimystä pahempaa. Tuossa se vaiva piilee", hän osoitti päätään, "ajatus, joka pakenee käsistäsi, sakea seinä itsesi ja toiminnan välillä, sisäinen liikkumattomuus… Olen pelännyt, kun olen nähnyt tämän Dufourin leikkauksen välttämättömänä edessäni, pelännyt, etten ole enää oma itseni, ja jollen tämänlaisessa tapauksessa voi toimia, merkitsee se Ortèguen kaltaiselle miehelle kaiken sikseen heittämistä… Mutta minä olen luvannut itselleni, etten enää ota ruisketta, ja lopetin paikalla. En ole puolitien mies, sen tiedätte… Tein itselleni selväksi, etten pääse perille annosta vähentämällä… Mutta minussa on kaikki äkkinäisen ehdottomuuden klassilliset oireet: unettomuus, kutkutus, kylmänväreet ja tavaton herkkätuntoisuus. Mutta kaikki, kaikki mieluummin kuin tämä maahan masentava painostus, tämä lyijypuristin tahdollani… Marsal, minä tahdon, että Dufour voi jälleen kävellä, ja hän on kävelevä… Tulkaa, hän lienee valmis…"

Muutamaa minuuttia myöhemmin astuimme leikkaussaliin, hän hyvin hermostuneena ja jännittyneenä, minä toivoen hartaasti, että uhkarohkea yritys, johon hän aikoi antautua urhean, onnettoman Dufourin hyväksi, olisi onnella ohi. Totesin levottomana, että Ortèguen jännitys yhä kasvoi, sitä mukaa kuin toiminnan hetki läheni. Ennen vanhaan oli ollut päinvastoin. Pelkkä esiliinaan ja kumihansikkaisiin pukeutuminen pystyi tyynnyttämään hänet. Tuona aamuna hän puhui, puhui, niin pitkältä kuin käytäviä riitti, hänen sanatulvansa oli vallan sairaalloista! Muistan selvästi kaksi hänen lausumaansa — toisella hän pidätti minut miltei jo salin kynnyksellä, osoittaen minulle puutarhasta kenttäpapin hahmoa tämän laskeutuessa alas ulkoportaita:

"Apotti Courmont tulee morfiiniaan jakamasta — kenties Dufour raukallemme. Se myrkky on vielä tylsyttävämpi kuin tuo toinen."