Toisen lausunnon näyttämönä oli itse leikkaussali ja kuulijakuntana hoitajain ja hoitajattarien parvi, ympäröiden haavoitettua, joka leikkauspöydällä makaavana juuri oli nukutettu:

"Saatte olla läsnä ihmeenteossa", sanoi heille Ortègue, "mutta todellisen ihmeen, tieteellisen ihmeen. Tämä rampeutunut mies nousee kävelemään. Avaan häneltä selkäydinkanavan ja saan käsiini luodin. Oi, tämä leikkaus on suurenmoinen! Siitä on teille hyötyä, nuoret miehet! Kahden kuukauden aikana te tulette jo olleeksi läsnä kolmessa laminektomialeikkauksessa! Kysykää Marsalilta. Hän ei ole niitä nähnyt sen enempää koko alilääkäriaikanaan."

Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman, kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt kellertävään ihoon — sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan, syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja. Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni, ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin. Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan, silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:

"En näe sitä!… En voi!…"

Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä, oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:

"Hän, Marsal! Ottakaa Te hänet huostaanne. Vetäkää luoti ulos…"

XIII

Velvollisuuttani en voinut epäillä: hänet oli ensin leikattava. Sillä välin kuin kaksi hoitajista kuljetti pois voitetun kirurgin tukien häntä, koetin minä puolestani pysäyttää verenvuotoa. Mutta entä sitten? Tuliko minun tukkia haava, samalla kuin korvissani kaikui tuo hirvittävä sana: "On ehkä kysymys tunneista."? Tuliko minun jatkaa leikkausta umpimähkään ja luottaen yksinomaan Ortèguen ilmoittamaan diagnoosiin? Valitsin jälkimmäisen, aivan kuin tuo suuri nero, jonka himmenemisen kuitenkin juuri äsken totesin, olisi minut siihen pakottanut. Annoin myöten varsinkin siksi, että tunsin tarvetta hankkia hänelle siihen ahdistuksen tuskaan, johon voimattomuutensa hänet vaivutti, sen ainoan lohdun, minkä hän kykeni vastaanottamaan. Hänen ensi sanansa jälleen kohdattuamme tulisi olemaan kysymys: "Entä Dufour?" Mikä lohdutus, jos voisin vastata hänelle: "Luoti on hallussani. Oli tosiaankin kyseessä pelkästään selkäytimen puristus. Hän on pelastettu!" Kesken näiden ajatusten sekasorron annoin tainnuttajalle — hän oli noussut paikaltaan hänkin — määräyksen, että hän laskisi naamarin uudelleen haavoitetun suulle, sillä tämän vaikerrus ilmaisi heräämisen lähenevän; sitten suoriuduttuani erittäjänäpittimistä rupesin jälleen tutkimaan aluetta, jolla muutaman millimetrinkin harhaus uhkaa käydä kohtalokkaaksi. En muista koko lääkäriajallani suorittaneeni työtä, joka olisi minusta tuntunut kestäneen niin kauvan. En liioin ollut, halki kaikkien näiden luunmurtamisten ja -avaamisten tuskallisten yksityisseikkain, syvemmin tuntenut tuota tunnetta, josta muuan lääketieteen mestareista, Jean-Louis Favre, niin taidokkaasti puhuu Kirurgin sielu nimisen tutkielmansa kaunopuheisilla sivuilla. Hän osoittaa siinä, kuinka kirurgi tuntee värinän kulkevan lävitseen, innostaen, kohottaen, antaen hänen olemukselleen uutta voimaa. Yhä kulkiessani syy syyltä tuon vertavuotavan, elävän lihan läpi ihailin mielessäni vielä kerran Ortèguen ohjeitten varmuutta ja hänen aavistelevaa katsettaan. Luoti oli täsmälleen hänen mainitsemassaan paikassa. Sain sen käsiini. Vedin sen pois. Selkäytimen puristus alkoi hälvetä ja sen mukana lamaantumus. Ihme tapahtui. Haavoitettu oli pelastettu. Sivumennen sanoen, hänen pelastuksensa oli niin täydellinen, että hän läksi sairaalasta seuraavalla viikolla hankkiakseen itselleen toipumisloman, koko aikana yhtään aavistamatta, millaisten odottamattomain tapausten kuluessa hänen vapauttamistyönsä oli tullut suoritettua. Jean-Louis Favre on myöskin sanonut tainnutetusta, että tämä on ainoa välinpitämätön siinä näytelmässä, jota näytellään leikkauspöydän äärellä. Ei ole milloinkaan tämä lause minusta tuntunut niin todelta kuin tämän sivukohtauksen aikana, jonka onnelliseen päättymiseen en rohjennut uskoa apulaisteni kantaessa pois tuota yhä nukuksissa olevaa, mutta elämään palautettua miestä.

* * * * *

Tuskin maltoin pestä pois käsiäni ja kasvojani peittävän veren. Esiliina vielä tahraisena syöksyin kohti Ortèguen työhuonetta, puristaen sormieni välissä, kuin mitäkin aarretta, luotia, jonka aioin ojentaa hänelle ennenkuin mitään sanoisinkaan.