"Professori on tullut jälleen tajuihinsa", sanoi minulle hoitajatar, jonka tapasin. "Hänelle on pyynnöstään annettu morfiiniruiske. Hän halusi, että jättäisimme hänet yksin. Hän lepää sohvallaan. Rouva Ortègue on häntä valvomassa."
"Hän on langennut uudelleen", ajattelin. "Sepä oli turmioksi. Mutta sittenkin ehkä parempi. Tuo pyörtymys kesken leikkausta, näön häiriintymisineen ja jalkojen pettämisineen — sen aiheutti morfiinin äkillinen poisjättäminen. Se olisi voinut johtaa kuolemalla päättyvään tajuttomuuteen. Minun täytyy ottaa selkoa hänen tilastaan… Mutta entäpä jos hän nukkuu?… Käyn ainakin hänen työhuoneensa viereiseen suojaan. Jos hän nukkuu, vetäydyn pois. Muutoin olisi tieto leikkauksen onnistumisesta parhain lääke…"
Avasin siis ensimmäisen oven niin hiljaa kuin mahdollista ja varpaillani kulkien. En ollut vielä astunut kynnyksenkään yli, ennenkuin korviini ennätti kovaäänistä puhetta työhuoneesta, jonka odotushuoneena tämä suoja oli. Lähenin kolkuttaakseni toista ovea ja ilmoittaakseni läsnäoloni. Muuan lause, jonka selvästi kuulin, naulasi minut siihen paikkaan, niin se minut tyrmistytti, ja kas tässä se hirveä keskustelu, jota kuuntelin, liikkumatonna, todellisen halvauksen tapaamana. Ortègue ei äärimmäisessä tuskassaan ollut enää kyennyt vaikenemaan salaisuudestaan. Hän oli juuri ilmaissut vaimolleen sairautensa nimen ja kaiken muun. Ja rouva Ortègue huudahti:
"Mutta jos sinä kuolet, en minäkään voi elää sen jälkeen! Sinä et saa kuolla!…"
"Lapsi raukkani", vastasi Ortègue, "sinä elät jälkeeni, ja niin on oikein. Et ole vielä kolmeakymmentä. Sinulla on oikeus elää…"
"Ei ilman sinua."
"Älä puhu niin. Älä saata minua kiusaukseen!… Älä saata minua kiusaukseen!" hän toisti. Arvasin siirretyn tuolin kolinasta, että hän nyt käveli huoneessa. "Aivan niin. Minulla oli hirveä ajatus: että vetäisin sinut kanssani pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen. Siitä saakka kun tiesin olevani tuomittu mies, nousin, en vain kerran, vaan kymmenet kerrat öisin kuunnellakseni nukkumistasi. Kuulin tyynen, raikkaan, säännöllisen hengityksesi. Sytytin kynttilän, jota varjostin kädelläni, jotten herättäisi sinua. Näin sinut niin kauniina, niin nuorena! Ah, nuoruus, mikä sana! Näin sinut vuoden päästä, kahden, kymmenen, viidentoista, alati yhtä kauniina, ja itse silloin niin kaukana poissa!… Sanoin itsekseni: 'Minä olen silloin vain pelkkä varjo. Hän on minut unohtava…'"
"En koskaan", vaikeroi rouva Ortègue rajusti.
"Kyllä", väitti mies yhtä rajusti… "Kaikki unohtuu… Ja silloin syttyi epätoivo, mustasukkaisuus, raivo. Ja minä ajattelin: 'Mitä jos tappaisin hänet tuohon, hänen nukkuessaan, ilman että hän sitä tuntee?… Voin vain valita sopivan keinon. On olemassa paljon tappavia myrkkyjä. Minulla on niitä.' Ja sitten minua kauhistutti. Polvistuin vuoteesi viereen ja pyysin anteeksi. Et voi aavistaa, kuinka sinua rakastan. Enhän pelkää kuolemaa. Kuolema ei ole mysteerio muuta kuin niiden silmissä, jotka ovat tietämättömiä, jotka eivät ole nähneet totuutta. Minä, minä kyllä tiedän, mitä on tuo suuri uni. Mutta, Catherine, kun siihen on astuttava sinusta luopuen! Jättäen sinut toisille!… Mutta miksi kerron sinulle koko häpeäni, raukkamaisuuteni?… Saan sinut kauhistumaan minua…"
"Sinäpä et aavista, kuinka suuresti minä rakastan sinua", vaimo vastasi.