"Ei", sanoi mies, "sinä et voi enää rakastaa minua. Ei voi rakastaa tällaista haaskaa, mikä minusta on tullut. Kun katson itseäni peilistä, ja kun näen nämä kaameat kasvot, nuo laihtuneet posket, tuon vihertävän ihon, ymmärrän hyvin, ettei minua enää voi rakastaa. Ei voi enää. Se on ollutta ja mennyttä… Tähän aamuun asti oli minulla oikeus ajatella: 'Älykäs kuin on, isänsä kaltaisen tiedemiehen tytär, voi hän vielä löytää minussa sellaista, mihin voi mieltyä: taitoni, tieteeni; nähdessään minun työskentelevän tässä sairaalassa, kaikkien ihailemana, hän voi olla minusta ylpeä, ylpeä saadessaan kantaa nimeäni…' Tämä ajatus minua ylläpiti, innosti. Sen voimasta olen saanut näin tavattomia aikaan näinä viime viikkoina. Salli minun antaa itselleni tämä tunnustus, aivan kuin antaisin sen vainajalle. Sekin kaikki on nyt mennyttä, mennyttä!… Pyörryttyäni tänä aamuna en uskalla koskettaa ainoatakaan työaseistani. Pelkäisin liiaksi joutuvani murhaajaksi… Olenkin ehkä murhaaja, jollei Marsal ole onnistunut… Silloin olet sinä, tieteeni, taitoni, mennyttä, kaikki mennyttä, kaikki… Katsos, kauheata on, kun kaikki, mitä rakastit, menee menojaan, haihtuu, häviää, ja kun täytyy se nähdä, tuntea, itse poistua mukana, ja minkälaiseen kuolemaan!…"
"Mutta minä en poistu, Michel!" Millä äänensävyllä hän päästikään tuon huudahduksen!… "Minut sinä säilytät! Minua et kadota. Rakastan sinua, kuuletko, rakastan sinua."
"Älä käytä sellaisia sanoja." Millä äänensävyllä myöskin Ortègue vuorostaan väitti vastaan!… "Ne tekevät minun ylen kipeää… Sillä se ei ole mahdollista!… Sinä et rakasta minua. Sinä vain säälit minua. Ja tosiaan olenkin hyvin säälittävä."
"Minä rakastan sinua", vaimo rukoillen pyyteli. "Koko elämäni on sinussa. Rakastan sinua… En tiedä, liekö se mahdotonta, mieletöntä. Tiedän vain, että niin on. Rakastan sinua yhtä hellästi kuin sinä päivänä, jolloin pyysit minua vaimoksesi ja jolloin annoin sinulle myöntymykseni. Sinä päivänä annoin sinulle koko sieluni. Se on sinun, etkö tunne, että se on sinun? En ole koskaan sinulta mitään pidättänyt, en mitään. Mutta sano minulle, että ymmärrät minun rakastavan sinua, että tunnet sen. Sano se minulle…"
"En voi sitä tuntea", mies sanoi. "Se ei ole enää mahdollista…"
"Siksikö, että kärsit, että olet onneton?… Et ole siis ymmärtänyt, miksi sinua rakastan, miksi koko elämäni on sinussa, toistan sen sinulle vielä? Niin, koko elämäni. Sillä minä en myönnä, että voimme rakastaa kahdesti, tai että lakkaamme rakastamasta. Varsinkaan en myönnä, että voisimme alkaa elämämme uudestaan. Sitähän en ole milloinkaan voinut antaa äidilleni anteeksi. Olit minua paljon vanhempi. Olen aina tietänyt, että tulet vanhenemaan ennen minua, ja jo siitäkin syystä olen rakastanut sinua sitä enemmän. Isäni kasvatti minut tieteen palvojaksi. Hän oli minulle kertonut ajatuksensa sinusta, tiedemiesarvostasi. Sinun elämäsi runous, tuon niin monen kovan halki totuudelle pyhitetyn elämän, se se veti minua puoleensa, kaikki, mikä tuossa niin karkealta näyttävässä työssä on ylevää, hyvää. Sanoin itselleni: 'Kun hän alkaa vanheta, olen hänen luonaan. Olen hänen sairaanhoitajattarensa, jos niiksi tulee.' Muut naiset uneksivat äitiydestä. Minustakin olisi tullut äiti sinun kauttasi. Se olisi tehnyt minut ylen onnelliseksi. Minusta ei tullutkaan äitiä. En sitä sure. Mutta jollet tunne tätä juuri tällä hetkellä, jolloin sinulla on tarve se tuntea, niin mitä luulet minustakaan tulevan? Mistä luulet minun saavan voimaa? Jollen auta sinua tässä viime koetuksessa, niin, silloin on kaikki mennyttä. Mutta minä olen ylläpitävä sinua, auttava sinua'…" Ja uudelleen, rajusti: "Sinä aioit surmata minut? Vastaa."
"Olen sen jo sanonut sinulle."
"Vastaa vieläkin: oletko myös aikonut surmata itsesi?"
"Olen sitäkin ajatellut."
"No hyvä! Tahdotko, että kuolemme yhdessä? Uskotko silloin, että rakastan sinua?…"