Syntyi äänettömyys.
"Onko se ihan totta?" kysyi mies.
"Tottako? Katsohan toki minuun!"
"Ah!" sanoi mies, ja minä värisin todetessani, että hänen äänensä muuttui ja että sen epätoivoista sävyä seurasi haltioitunut, ihastunut, hurmaantunut sointu. "Niin, minä uskon, että rakastat minua… Oi kiitos, kiitos! Ensi kerran viikkojen takaa irtaudun painajaisestani, tunnen hiukan hengittämisen, tuntemisen suloa. Niin, nyt tunnen, että sinä rakastat minua. Kuinka suloista se onkaan! Mikä tyyneys sydämessäni! Mikä jännityksen laukeaminen!… Kuinka rakastanetkaan minua, kun voit minulle näin puhua!"
"Viimeinkin!" huoahti vaimo. "Niin, rakastan sinua kiihkeästi, ehdottomasti. Katsos, minun ei tarvitse ponnistella erotakseni maailmasta, jossa sinua ei enää ole. En minäkään pelkää kuolemaa. Minäkin tiedän sen tuoksi suureksi uneksi. Milloin tahdot, että siihen vaivumme? Tänäänkö, ettei sinun ruumisraukkasi tarvitse enää niin kovasti kärsiä? Hetikö, tällä hetkellä, kun olemme niin yhtä, niin läpinäkyvät toinen toisellemme? Tahdotko? Olen valmis."
"Ei vielä", mies vastasi. Miten tuskaisesti odotinkaan noina kauheina silmänräpäyksinä vastaankuohahduksen huutoa hänen puoleltaan, tuon miehen, jota olin tottunut niin suuresti kunnioittamaan, kieltävää elettä tämän mielettömän alttiiksiantaumuksen tarjouksen kuultuaan! Tuota huutoa hän ei päästänyt. Tuota liikettä, sen aavistin, hän ei yrittänytkään. Se todisti, sen pahempi, että hänen sielunsa oli yhtä sairas kuin hänen ruumiinsa. Hän otti vastaan tuon hirveän kaksoisitsemurhan ehdotuksen, panematta sitä edes keskustelun alaiseksi, houreen vallassa, joka osoitti, että tuo rakkaus oli hänenkin koko elämänsä. Ja hän jatkoi: "Olen ylen onnellinen tällä hetkellä. En tahdo tätä onnea kadottaa. Niin kauan kuin minulla on silmät sinut nähdäkseni, kädet käsistäsi pidelläkseni, yksikin ajatus tietääkseni sinun olevan olemassa, tahdon elää, en tahdo kadottaa sinua hetkeksikään, en silmänräpäykseksikään. Morfiini pelastaa minut ylen suurista kärsimyksistä. Pelkäsin sitä, koska se esti minua työskentelemästä. Se ei estä minua sinua katselemasta, kuulemasta hengitystäsi, tuntemasta että elät. Minulla on vielä viikkoja jäljellä, ehkäpä kuukausia. En tahdo niitä menettää."
"En minäkään", sanoi vaimo. "Mutta lupaa minulle eräs asia. Vanno minulle kautta rakkautemme, että tämä on vain tuonnemma siirtämistä, ettet lähde ilman minua, että olemme tehneet liiton keskenämme, aivan niinkuin sinä päivänä, kun pyysit minua omaksesi. Muistathan?… Olet lääkäri. Tunnet hyvin lopun oireet. Kun ne ilmaantuvat, ilmoitat minulle siitä sekä myös keinot minunkin varaltani. Minulla on kyllä silloin oleva rohkeutta. Soljumme yhdessä pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen, kuten sanoit. Katsos, tulisi olemaan jotain vielä pimeämpää, kylmempää, tyhjempää: kotimme ilman sinua. Michel", hän juhlallisesti lausui sanoistaan hellittämättä, "tiedän, ettet ole koskaan ollut pitämättä antamaasi sanaa. Lupaa tämä minulle?"
"Minä lupaan", hän vastasi. "Kiitos", sanoi vaimo. Sitten mairitellen, puhuen hänelle kuin sairaalle: "Koeta nukkua hetkinen, rakkaani. Kaipaat unta. Sinun on säästellen pideltävä sitä vähää, mitä meillä on jäljellä, sen olet minulle velkaa. Kuuletko? Sinun on nukuttava."
"En ennenkuin tiedän leikkauksen tuloksen", mies vastasi, äänessään palava levottomuus. "Olen ollut niin järkytetty! Olen unohtanut onnettoman Dufourin. Jospa vain Marsal olisi hänet pelastanut!…"
"Menen kuulustelemaan", vastasi rouva Ortègue, "ja palaan sitten."