XIV
Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin. Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään… Heti…" Jos Ortègue niihin uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana, huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta, jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua käsivarteen, veti minut mukanaan.
"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka oli varattu hänelle itselleen — niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni Dufour raukan kohtalon.
"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."
"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"
"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin naulittu paikalleni."
"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo… Mutta vaiti!…" Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen… Ja odottakaa minua."
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla hänet vastaan näillä sanoilla:
"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas. En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!… Jollemme olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi. Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta, niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle, toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden, palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako häntäkään siihen."
"Rikos? Olipa sen laita miten hyvänsä, eikö elämäni ole omani?"