Tottelin häntä, mutta tuskin olin päässyt ulos ovesta, kun jo hänen läsnäolonsa magneettinen vaikutus särkyi, ja minä olin taas oma itseni ja toistin käytäviä kulkiessani itselleni:
"Minä estän tuon kauhean teon. Minä estän sen. Mutta kuinka?"
XV
Vissejä sanoja seurannut eräänlainen äänettömyys tekee perin omituisen vaikutuksen. Kun kahta tuntia myöhemmin taas tapasin rouva Ortèguen, tunsin, että kaikkinainen viittaaminen keskusteluumme oli mahdoton; hän oli jo tointunut eikä sallinut minun sitä uusivan. Olimme Ortèguen luona, joka oli tointunut hänkin. Levähtäneenä, muutaman hetken nukahdettuaan, hän oli kysynyt minua saadakseen tietää aamullisen leikkauksen yksityiskohdat.
"Olen tyytyväinen teihin, rakas Marsal", hän sanoi minulle. "Se on hyvin lohdullista. Luultavasti en enää koskaan tee leikkauksia." Hän pysäytti vastustavan kädenliikkeeni. "Mutta joskin käsi pettää, jää diagnoosi jäljelle. Voin vielä tehdä palveluksia — Teidän kanssanne. Tunnustakaa, etten ollut väärässä, kun Beaujonissa Teille toistelin: 'Ruvetkaa kirurgiksi.' Tämä tieteeseen perustuva taito on niin ihana! Ja miten joutuukaan ajatuskykymme liikkeelle, kun leikkausveitsi kädessä, vähäisintenkin anatoomisten yksityisseikkain uudelleen mieleen muistuessa, kirjaimellisesti oksastamme oman työmme elämän itsensä työhön! Tämä sota tarjoo meille ainoanlaatuisen tilaisuuden tavallisuudesta poikkeavain kokemusten tekemiseen. Pankaapa vain tarkoin huomioonne tuo tämänpäiväinen asia ja varsinkin nuo paikallistuttavat tuntomerkit. Muistattehan ne?"
Hänen täten muutamin valaisevin lausein tehdessään lyhyesti selkoa vaikuttimistaan, miksi hän kyseessäolevassa tapauksessa asetti selkäydinpuristus-diagnoosin siihen ensin sovelletun poikkileikkautumisen-diagnoosin tilalle, hämmästytti minua levollisuus, joka nyt painoi leimansa hänen kasvoilleen. Koko hänen olennossaan oli jotain lauennutta, rauhallista, särkyneen lempeätä. Mikä tunnusmerkki olikaan, että tämä leikkausveitsen mestari voi näin levollisesti kieltäytyä, tämä kirurgian ruhtinas luopua vallastaan näin alistuvasti! Tuo kaksoisitsemurhan suunnitelma, harhaanmenneen säälin tarjooma, erhettyneen epätoivon vastaanottama, tuo houreliitto, se tyynnytti kuin ihmeen kautta hänen kapinoimishalunsa rajun, kouristavan myrskyn. Kuoleva mies, joka vimmastui tuntiessaan itsessään ja ympärillään kaiken luhistuvan, sortuvan kuiluun, sai äkkiä voimaa sanoakseen jäähyväiset elämälle, johon hänen ei tarvinnut jättää sitä olentoa, jota rakasti — ah, niin palavasti, hulluuteen saakka! Tämä rauha kauhistutti minua vielä enemmän kuin äskeiset mielenpurkaukset. Eikö siis tämän miehen ja tämän naisen välinen kuolemansopimus ollutkaan leikkiä, houkan hetken oikkua? Heti sen synnyttyä he sen omaksuivat vilpittömyydellä, joka oli ehdoton, täydellinen, vastustamaton. Kun näin heidät tällaisina, miehen niin sairaana, morfiinin ja tunnekiihkonsa kaksoispäihtymyksen vallassa miltei hurmiotilaan joutuneena, ja vaimon, katse lumottuna, kävi minulle ilmeiseksi, että edessäni oli molemminpuolisen silmänlumeilun ilmiö, johon kaikki avunyritykset ajautuisivat karille. Olin ollut läsnä tämän itsemurhahalun yht'aikaisesti puhjetessa. He eivät olleet sitä toisilleen tyrkyttäneet, vaan osallistaneet siitä toinen toisensa jonkinlaisen tunnetarttuman kautta, joka nyt tällä hetkellä näytti minusta kohtalolta, ennustelmalta, ja minä värisin olemukseni sisintä soppea myöten.
Tämä sallimus-ajatus kohtaa lääkäriä lakkaamatta. Ei ole toista, jota ammattimme opettaisi meitä useammin katsomaan silmästä silmään, omaksuen sen, kun loppupäätös on äkillinen ja musertava, ja taistellen sitä vastaan, kun määrähetki, epävarmana tai tuonnemmaksi siirtyneenä, suo meille aikaa. Aika, se se on meidän taistelukenttämme. Tai vielä paremmin, se on liittolaisemme. Kuinka usein olemmekaan nähneet sen verkallisen, salaisen työn parantavan korjaamattomat haavat, tuovan tapahtumain johdonmukaiseen kuteeseen odottamattoman aineksen, joka kumoaa varmat laskelmamme! Minulla oli aikaa. Olkoon se puolustuksenani, etten koettanut kaikkeani, ja heti paikalla, vastustaakseni kaameaa suunnitelmaa, johon sattuma oli minut tutustanut. Tiesin, ettei se toteutuisi huomenna eikä ylihuomenna eikä ennenkuin vasta pitkän ajan päästä. Ortèguen rakkauskiihko oli minulle siitä takeena: viimeiseen, äärimmäiseen asti hän karttaisi iäisen eron tuovaa liikettä. Ehkäpä tänä väliaikana omatunto itsestään herää hänessä? Muuan uusi keskustelu, johon miltei heti jouduimme, osoitti sen minulle: entisen moraalinsa haaksirikosta oli hänelle jäänyt tallelle rehellisyydentunto. Hän halusi puolustaa minun silmissäni tuonnottaista uudelleen-lankeamistaan morfiinin käyttöön.
"Marsal, tunnustakaa, ettette kunnioita minua, kun aloin taas ottaa ruiskeita? Olette väärässä. En ole pettänyt sanaani. Olin itseeni nähden sitoutunut kärsimään voidakseni tehdä leikkauksia ja palvella lähimmäisiäni. Mutta koska en enää voi, olen peruuttanut sanani. Tehdä leikkauksia? Silloinkaan, kun pyörtymykseni muisto ei minua siitä estäisikään, ei minulla olisi enää siihen voimaa… Katsokaas, tuskin jaksan nostaa tätä kirjaa…" Tarkoittamansa kirja oli hänen edellisenä vuonna julkaisemansa suurteos "Kliinillinen hermokirurgian tutkielma". Hän avasi sen ja sanoi, osoittaen minulle valkolaitaan lyijykynällä tehtyjä muistiinpanoja: "Olen oikaissut muutamia pikkuseikkoja. Jos siitä joskus tulee uusi painos, niin sovittakaa Te siihen nämä korjaukset. Marsal, tiedemies ei voi milloinkaan olla kyllin turhantarkka."
Tuo hänen tarkkatuntoisuutensa, sehän ihan pyytämällä pyysi puhumaan hänelle! Mutta kuinka tunnustaa kuunnelleeni hänen ja vaimonsa kauhistuttavaa keskustelua aiheuttamatta ehkä ylen rajua vihanpuuskaa, jollaisia hänellä oli ollut näinä viime viikkoina, sekä väliemme rikkoutumista? Jos hän ajoi minut tieheni tästä Saint-Guillaume kadun talosta — siihenhän hänellä oli valta — oli minun mahdoton uudelleen päästä kosketuksiin niiden kahden myötärikollisen kanssa, joiden rikoksen tahdoin hinnalla millä hyvänsä estää. Niin, minun täytyi malttaa mieleni, koska minulla, vielä kerran sanoen, oli aikaa. Tuosta harvinaisesta voimasta, jonka odotus synnyttää, soi hyvän esimerkin Marnen taistelu, jonka kehittyminen minun kohdaltani yhtyi tämän raskaan syyskuun kaikkiin tunneliikutuksiin. Puhelipa Ortègue itsekin siitä lakkaamatta.
"Tiedättekö, miksi Joffre on niin suuri?" hän sanoi minulle. "Siksi, että hän käy sotaa tieteellisesti."