Hän loihti silmäimme eteen kuvan kenraalista Charleroissa, missä tämä matemaattisesti mittasi saksalaisen lumivyöryn törmäysvoiman sekä laski, etteivät hänen omat varajoukkonsa ennätä rintamalle oikeaan aikaan, ja siksi antoi rintamansa peräytyä lähemmä näitä. Hän päätteli seuraavasti:
"Sellainen on tavallista tervettä järkeä ja huomiokykyä. Alista oma ajatuksesi tosiasioille ja ole valmis siitä luopumaan, sitä muodostelemaan tai muuttamaan, sen mukaan mitä opit ilmiöitä vaarinottamalla, tämä Claude Bernardin lause pitää paikkansa yhtä hyvin sotaan kuin laboratoorioon nähden. Ihmishengellä ei ole kahta eri järjestelmää, yksi ainoa kelpaa: todellisuuden vaarinotto sellaisenaan mukautuaksemme siihen. Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta."
Näin hänen tuumivan ja päättelevän näin oikeamielisesti ja järkevästi ja hämmästyin: niin suuri viisaus yhtyneenä samassa miehessä niin suureen eksymykseen! Koko päivän, kesken sairaalatoimieni, toistin ihaillen itsekseni hänen niin osuvaa sanontaansa: "Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta." Kahden haavasidonnan lomassa koetin sitä sovittaa siihen probleemiin, joka alkoi minua vaivata ja vaivaisi, sen tunsin, koko elämäni ajan, jollei minun onnistuisi sitä ratkaista ennen Ortèguen määräämää päivää. Tuon tosiasian, jonka olin yllättänyt: tuon hirvittävän kaksoisitsemurhapäätöksen, millä toisilla tosiasioilla sen estäisin? Yksinomaan sielullisilla tosiasioilla, sen tein itselleni selväksi. Kouriintuntuvat tosiasiat luisuivat käsistäni. Ei ole sitä pakkovaltaa, jonka voimalla ehkäistä tämänlaiset yritykset ja parantaa Ortèguen terveydentilaa, tämän draaman ensimmäistä, sen perusaihetta, — yhtä hyvin voisit ajatella antavasi hänelle takaisin viisikolmatta vuotiaan Ortèguen turmeltumattoman elimistön! Tuota toista tosiasiaa kartoin, antautumista selittelyihin hänen kanssaan. Olen jo sanonut minkä vuoksi. Yksi alue minulle jäi: rouva Ortèguen sieluntila. Hänkin, ja hän varsinkin, voi muuttua. Elämisen vaisto on hänen iällään vielä niin voimakas! Niin kyllä, mutta yhtä voimakas on persoonallinen kunniantunto, tuo tarve, ettemme petä sitoumustamme, sitäkin vähemmän, kun se on noin hirvittävä ja tuskallinen! Olin ylen selvästi todennut meidän keskisessä selvittelyssämme, että hän oli niitä, jotka eivät siedä edes pelon tai peräytymisen epäilystäkään. Kuinka voisin puhua hänelle pelatessani saavani hänet entistä lujemmin jäykistymään ylpeyteensä, jota hän tunsi traagillisesta uhrauksestaan?
* * * * *
Päivä liittyi kuitenkin päivään, viikko viikkoon; tuon maanantain, syyskuun 28:nnen jälkeen tuli maanantai, lokakuun viides, sitten maanantai, lokakuun kahdestoista. Jos olisin tehnyt päivittäisiä muistiinpanoja suhteistani Ortèguen perheeseen, olisin saanut joka ilta kirjoittaa nämä sanat: "Tilanne muuttumaton", nuo sanat, jotka minut masensivat, liian usein kun ne sain lukea "Sotatiedonannoista". Sillä sota jatkui perin läheisenä — kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pariisista — ja yhä vielä niin epävarmana! Seurasin sen äkkivaihteluita yhtä suurella tuskanahdistuksella, aivan kuin en olisi ollutkaan sekaantunut tähän yksityisdraamaan — joka sittenkin oli niin vähäpätöinen, niin pieni tuon toisen rinnalla! Ymmärsin perin hyvin, että tuo ääretön taistelu, joka sillä hetkellä ulottihe aina Aisneen saakka, oli kahden erehtyneen aviopuolison mahdollisesti tapahtuvaan itsemurhaan verraten kuin Lissabonin tai Messinan maanjäristykset kahden muurahaisparan musertumiseen. Kansallisen levottomuuden ei onnistunut herpauttaa minusta tuota toista levottomuutta. Ne sekaantuivat toisiinsa, elvyttäen toisiaan. Avasin aamuisin sanomalehden kiireisen kärsimättömänä saadakseni tietää, kuinka pitkälle olimme ennättäneet Arrasin, Woevren ja Meusen kukkulain tienoilla ja taitoin sen kesken lukemisen kokoon Ortèguen ja hänen vaimonsa lähestyessä vaaniakseni yksinomaan heidän kasvonilmeitään. Miten pitkälle heidän rikoksellinen suunnitelmansa oli ennättänyt? Olivatko he uudelleen siitä puhelleet? Tietysti en päässyt selville muusta, kuin että opettaja raukkani kasvoista luin tuon leppymättömän taudin tekevän työtään ja hänen toverinsa kasvoilta tämän päättäneen välttää tiedustelujani. Hän oli nykyjään ylen rasittunut puuhistaan. Hänen väsymätön toimeliaisuutensa herätti kaikissa hämmästystä. Näin hänen päivät päästään sukkulana suikahtelevan miehensä työhuoneen ja sairaalan eri salien väliä, ilmoittaen professorille pienimmätkin tapahtumat ja saattaen perille määräykset, joita tämä itsepintaisesti tahtoi jaella leposohvaltaan. Ortègue makasi sillä pitkänään tuntikaudet polttaen savukkeen toisensa perästä. Kuolemanpäätöksen, jota nuori vaimo piilotteli kauniitten totisten kasvojensa varjossa, ja sen uutteran rakkaudentyön välillä, johon näin hänen antautuneen, vallitsi ymmälle saattava ristiriita. Olin siinä tajuavinani salaisen katumisen merkin. Hän kun miltei kuumeisesti halusi olla avuksi noille onnettomille ihmisille, niin tuntui minusta hetkittäin, kuin olisi hän ennakolta tahtonut sovittaa tekoaan. "Ei ole mahdollista", toistin itselleni, "ettei hän tuntisi tosiksi sanojani: että itsemurha tällä hetkellä on karkurin teko. Kerran jo vetosin tähän tunteeseen. Teenpä sen uudestaan." Odotin yhä antaakseni tämän ilmeisen tosiasian kehittyä edelleen hänessä. Silloin tällöin hän teki vaatimattomia huomautuksia, jotka osoittivat minulle, kuinka syvälle sairaalan kurjuus painui hänen mielikuvitukseensa, ja kuinka paljon arvoa hän pani sen vähäiseenkin lievitykseen. Muistan esimerkiksi, että kun muuan hänen ikäisensä ystävätär, erittäin kaunis ja viimeisen kuosin mukaisesti puettu nainen, tuli pyytämään häntä päivällisille, sanoin hänelle:
"Oikein tyrmistyy kun näkee ihmisiä, jotka eivät aavista, että nyt on sota."
"Niin, todellakin", hän vastasi. "Hän on sangen hyvä ihminen, mutta ei näe haavoitettuja. Jos minä hänen laillaan yhä kävisin kaupungilla syömässä, niin luulenpa, että täkäläiset vieraamme kummittelisivat aterialla silmissäni ja panisivat minut häpeämään itseäni. Niin kauan kuin he kärsivät, emme mekään saa elää entiseen tapaamme."
Toisen kerran, eräänä aamuna, kun hän tapasi minut sanomalehteni päähän päässeenä, ojensin sen hänelle.
"Lukekaahan", sanoin hänelle. "Siinä on muuan hyvin kaunopuheinen pätkä."
"En", sanoi hän tehden kieltävän liikkeen. "Mitä puhutaan ja kirjoitetaan, ei herätä harrastustani. Ei ole olemassa enää muuta todellista kuin näiden ihmisparkojen kärsimykset", — hän osoitti pylväskäytävän läpi kulkevia, joilta oli jokaiselta joku jäsen poisleikattu — "sekä apu, jota heille voidaan antaa. En ymmärrä, kuinka Ranskassa kukaan nykyjään ajatteleekaan muuta kuin joko taistelemista tai haavoittuneiden hoitamista."