* * * * *
Saman päivän iltana, jolloin hän oli tällä ylevämielisellä uskontunnustuksellaan liikuttanut mieltäni, sain hänestä toisenkin vilauksen, joka lopullisesti antoi minulle aihetta toivoa, ettei tuo kaamea aie toteutuisikaan. Läheni lokakuun puoliväli. Taistelu raivosi Lillestä Verduniin saakka, ja hallinnollisen yhtenäisyyden sanomattomasta puutteesta oli seurauksena, että haavoitettujen tulo sairaalaamme oli miltei keskeytynyt. Kello oli lyönyt viisi. Iltapäivän haavahoito oli päättynyt tavallista pikemmin. Käytävissä vallitsi sairaskäyntimme jälkeinen hiljaisuus. Oli se hetki, jolloin toipilaat tulivat pois puutarhasta välttääkseen joutumasta ensimmäisten syyskylmäin yllättämiksi. Olin asettunut ikkunaan katsoakseni, ottaisivatko sotilaamme määräyksestä vaarin ja jäisikö kukaan jälkeen. Näin rouva Ortèguen kävelevän yksinään tyhjiksi käyneitä lehtokujia. Tuskin häntä ensimmältä tunsin, niin laahustava oli hänen tavallisesti varma ja ripeä käyntinsä — kuin tuiki uupuneen, murtuneen. Hän asteli katsellen puitten harvenneen kultaisen lehtikatoksen lomitse ihanaa punakeltaista lännen taivasta vaaleanvihreine kajastuksineen. Ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt ilmaa. Tämä vihanta, tyyni soppi, jatkonaan toiset samanlaiset, loi tästä suljetusta alueesta pienen puiston, harvinaisen rauhallisen ja suloisen. Sen yläpuolella kuvastuivat palatsien julkisivut, meidän palatsimme aikalaisten. Lehdistön aukoista näin niiden virttyneiden ja epämääräisten värien siellä täällä vilkastuvan ja auringon sattuvan muutamiin yläkerroksen ikkunaruutuihin. Paikan ja hetken tavaton hiljaisuus olivat sopusoinnussa sen valkean hahmon kanssa, jonka näin astuvan yhä väsyneemmin askelin. Tekikö tämä levon ilmapiiri tuon nuoren naisen kiusaantuneelle sydämelle hyvää, vai kärsikö hän ympäristönsä rauhallisuuden ja oman ajatuksensa ristiriidasta? Nurmikenttää koristivat kukkakorit, joiden kukat Ortègue antoi joka viikko uusia. Tämä kuului hänen sairaalansa aistikkuuksiin, ja huolimatta sodasta hän jatkoi samaan tapaan noudattaen itserakkautensa hienoista ylvästelynhalua. Rouva Ortègue pysähtyi tummanpunaisia kukkia kantavan ruusupensaan eteen. Hän poimi niistä yhden lähentäen sitä kasvoihinsa. Näin kaukaa ja alkavassa hämärässä en erottanut hänen piirteitään, mutta miten vertauskuvallisia olivatkaan tuo kädenliike, tuo asento, tuo kukka, jonka tuoksua hän hitaasti ja hekkumoiden hengitti, taustanaan lännen leimuava taivas — tämä nainen, jonka olin kuullut vihkiytyvän kuolemaan ja joka minulle äkkiä kajasti legendan nuorena vankina, joka jättää elämälle jäähyväisiään, surren sitä, surren itseään! Hänen, joka oli jo monta kertaa sairaalassamme törmännyt kuolemantuskan kylmään ja kamalaan todellisuuteen, kavahtiko hän kauhistuneena ajatuksissaan sitoumusta, johon oli tarjoutunut niin hellän, mutta mielettömän säälin kiihtymyksessä? Nousiko luonto tuossa liian alttiissa sielussa kapinaan lupausta vastaan, jonka oli pulpahuttanut esiin yli-inhimillisen jännityksen hetki? Äänettömän draaman, jota siinä mielessäni kuvittelin, teki äkkiä täydelliseksi Ortèguen tulo.
Näin hänen laskeutuvan ulkoportaitten astimia, epäilemättä etsien vaimoaan. Hän kulki muutaman askelen käytävää pitkin, ilman että tämä häiriintyi unelmistaan, joihin oli jäänyt liikahtamattomaksi, yhä painaen kasvojaan vasten tuoksuvaa punakukkaa. Mies pysähtyi ja katseli puolestaan häntä, niinkuin vaimo äsken oli katsellut ruusuja. Taivaanranta oli vaalennut. Auringonkajastus ei enää leimunnut ikkunaruuduilla. Tuntui kuin olisi Ortèguen tullen tuon rauhaisen hetken lumous häipynyt. Mitä lieneekään hän itse ajatellut katsellessaan vaimonsa kaihomielisyyttä, jos hän todellakin yhä aikoi vetää hänet mukanaan hautaan? Äkkiä hän lähestyi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vaimo käännähti kuin pelästyneenä; sitten näin heidän palaavan taloa kohti hitain askelin, puhelematta toisilleen, aivan kuin olisivat kumpikin pelänneet toinen toisensa äänen sointua. Heidän vaiteliaisuuttaan säälien laskeusin alakertaan mennäkseni heitä vastaan. Kohtasin heidät ulkoportailla, ja aloin puhella heidän kanssaan sairaalaa koskevista kysymyksistä, jonka varjolla rouva Ortègue saattoi meidät jättää.
"Minä menen tätä asiaa järjestämään", hän sanoi, "ja palaan sitten."
Hän oli poismennessään laskenut kauniin ruusunsa eräälle pylväskäytävän pöydälle. Ortègue, joka oli istuutunut, otti kukan, ja nyttemmin aina hansikoiduilla käsillään — hän halusi peittää niiden yhä tummuvaa värittymistä — hän alkoi riipiä sitä rikki, lehti lehdeltä, julma ilme pronssinvärisissä laihoissa kasvoissaan ja vihanvälkähdys leimuavissa silmissään, joiden ruskahtavaa jännekalvoa oli hirveä katsella. Kun kaikki terälehdet olivat pudonneet lattialle, heitti hän pöydälle ihanan ruusun surulliset, silvotut jäännökset ja sanoi vavahduksellisesti naurahtaen:
"Niin pitkälle on tultu, Marsal, että minä kostan kukille, minä, Michel Ortègue!…" Hän toisti: "Michel Ortègue!" Ja hän katosi samasta ovesta kuin vaimonsa, minun saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi.
XVI
Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri, hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa taisteluissa:
"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle.
"Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."
Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut, miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien, jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle. Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota hänen olisi tarvinnut punastua.