"Murhaajat! Pelkurit! Rosvot! Lou vain! Termonde!… Hietapussit!
Ampumareiät!… Ampumareiät!… Eläköön Ranska!…"

Loistava aurinko, Jumalan aurinko, rauhan, työn, kristikunnan suurten päiväin aurinko nousi taivaalle. Aivan kuin olisi se pitänyt juhlavalaistusta voittomme kunniaksi. Kaikkialla äänetöntä, tuo hirvittävä "jälkeenpäin" tuleva äänettömyys, jota ei enää koskaan täytä kentälle kaatuneittemme värisevä: "Läsnä!" [Tarkoittaa nimenhuutoa taistelun jälkeen. Suom. muistutus.] — niin monien, monien! Tuossa äänettömyydessä huhuilin tuskaisesti, kurkkuni puristuessa kokoon: "Delanoë! Delanoë! Delanoë!…"

Löysin hänet makaavana kasvot maata vasten. Hänen ylpeisiin sotilaallisiin kasvoparkoihinsa oli kuolema iskenyt vimmaisesti. Niiden keskelle sattunut kranaatti oli hänet ruhjonut, lopettanut, mutta sattumatta skapulaarin kannatinnauhaan, ja hän lepäsi "Jeesuksen pyhä sydän" sydämellään.

"Cor Jesu, spes in te morientium, miserere nobis."

"Oli minulla toinenkin syy, miksi en tätä julkaissut", sanoi Le Gallic, kun serkkunsa oli antanut hänelle takaisin paperiliuskat. "En tahtonut, että äitinsä saisi tietää, kuinka muodottomaksi ruhjoontui hänen poikansa, jota hän niin suuresti rakasti. Hän se minulle antoi tuon pienen työn, josta minua nuhtelitte, serkku hyvä. Mutta se on jo valmis. Rouva Delanoë haluaa lähettää tämän Mementon kaikille hänen osastonsa miehille. Nyt kun tiedät, kuinka hän on kuollut, Catherine, pyydän sinua sanomaan, ovatko valitsemani lauseet sinusta soveliaat…"

Hän ojensi rouva Ortèguelle toisen, irrallisen lehden. Tämä luki sen, tällä kertaa itsekseen. Hän aikoi antaa sen takaisin haavoitetulle, mutta Ortègue ehätti väliin:

"Saaneeko uskotonkin sen nähdä?"

"Tietysti", sanoi upseeri, "ja tohtori Marsal myös."

Ne ovat nytkin edessäni nuo tekstit, jotka vielä samana iltana jäljensin itseäni varten. Toistan ne tähän nyt sellaisinaan. Minäkin haluan, kuten Le Gallic, julkaista silminnäkijän todistuksen. Esitän todistuskappaleen niistä kahdesta eri tavasta, joilla kuolemisen probleemi voidaan ratkaista. Nämä tekstit, jotka tuo bretagnelainen upseeri oli valinnut asetoverinsa Muistokuvaa varten, kuvaavat toista noista ratkaisemistavoista paremmin kuin kaikki lisäselitykset. Taistelukertomuksen rinnalle asetettuina ne valaisevat sitä ja saavat itse siitä valaistusta. Niissä on käsissämme — minusta tuntuu — Delanoën ja Le Gallicin kaltaisten koko sielullinen selvitys koottuna suppeaksi, salat paljastavaksi kuvaksi. Sillä noita "evankeliumin sadanpäälliköitä", niinkuin pappi heitä nimitti, on armeijassamme lukemattomia. Le Gallic oli niin perin vilpitön, että hänen persoonassaan eli ikäänkuin täydellisesti toteutuneena eräänlainen ihmistyyppi, joiden koko tahto on heidän toiminnassaan, heidän koko uskonsa heidän rukouksessaan, ja joita rukous johtaa toimimaan, samoin kuin toiminta johtaa heitä rukoilemaan. Tällaisen sieluntilan vertauskuvana on miekka — taiston ase, kun sen käteesi tempaat, risti, kun sen käyttämättömänä pystytät maahan! Ovatko tuollaiset yksilöt pelkkiä atavismin tuotteita, niinkuin Ortègue otaksui? Miksi sitten isänmaa juuri heistä saa ne työntekijät, jotka se kutsuu avukseen äärimmäisen vaaran hetkellä? Miksi juuri heidän kykynsä vastaavat sen yhteiskunnan kaikkein tähdellisimpiä elin-tarpeita, jonka jäseniä he ovat? Miksi juuri heidän tuntemis- ja ajattelutapansa saa kansallisesta elimistöstä sen, mitä se vakavinta tuottaa?

Muistokuvansa luonnoksen alkuun oli Le Gallic piirtänyt ristin tarunomaisine tunnuksineen: In hoc signo… ja sitten seuraavat lauseet — kunkin alkuperä ilmaistuna…