"Tietysti", sanoi Ortègue. Näin hänen huultensa värinästä, että hänet taas valtasi äskeinen herkkä-ärtyisyys.
"No niin!" sanoi upseeri äänessään sama miettiväinen, empivä sävy. "Pyydän, ettette sitä ehdottomasti vaadi. Älkää nähkö pyynnössäni muuta, kuin mitä itse siihen sisällytän: hartaan toivomukseni, että viimeiset päiväni saisivat olla kuin yksinäistä hartaushetkeä, ja että turhat levottomuudenaiheet eivät niitä olisi häiritsemässä. Sillä minä elän viimeisiä päiviäni, sen tunnen, ja Te itse…", hän keskeytti Ortèguen epäämiset, "Te itsekin osoititte minulta kysellessänne, kuinka epäröivä diagnoosinne yhä on. Joka tapauksessa", hän vastasi uuteen epäykseen, "ei ole mahdotonta, että nämä päivät ovat viimeisiäni. Se on minulle jo kyllin halutakseni käyttää joka hetken valmistautuakseni. 'Fiat' on vasta huulillani; sydämeni ei ole sitä vielä täysin lausunut. Tarvitsen rauhaa. Tällä hetkellä esitätte minulle jalon kuvan miehestä, joka annettuaan perään kärsimättömyydelle — joka on ylen hyvin selitettävissä — rankaisee siitä itseään olemalla ylevämielinen. Olen aina, pitkin elämäni vartta, nähnyt, että tuollainen jälleenpyrkiminen korkeuksia kohti, hetkisen heikkouden tavattua, on niin suuressa kuin pienessäkin ominainen jaloille sieluille. Mutta miksi te kävitte kärsimättömäksi, ärryitte? Siksi että luulitte, että serkkuni, jolle minä olen läheisempi kuin tavallinen sukulainen, ainainen ystävä, että hän olisi voinut tutustaa minut koetuksiin, joita te yhdessä parhaillaan kestätte. Tuo sydämen epäluuloisuus voi Teidät vallata taas toistekin. Onhan se niin oikeutettu! Joka tapauksessa se voi Teidät taas vallata uudelleen. Se riittää syyksi, miksi en halua serkkuani hoitajakseni. Odottakaamme ainakin", — Ortègue hermostui nähtävästi yhä enemmän —, "odottakaamme huomiseen. Puhelemme tästä uudelleen tyynemmin. Asiallahan ei ole kiirettä."
"Ernest, Te annatte minun julmasti tuntea, etten äsken ollut oma itseni", sanoi Ortègue. "Kristitty ollaksenne puuttuu Teiltä hitunen armeliaisuutta."
Näin sanottuaan hän lähti. Valmistauduin seuraamaan häntä, mutta haavoitettu pidätti minut sanoen:
"Tehkää minulle muuan palvelus, tohtori Marsal. Tiedän, että apotti Courmont lähtee pois tänään iltapäivällä. Jollei hän ole ennättänyt poistua sairaalasta, toivoisin näkeväni hänet vielä kerran ennen hänen lähtöään. Jos lähetätte hänet luokseni, niin olen Teille hyvin kiitollinen."
XXI
Muuan hoitajatar, jonka tapasin portaissa, sanoi kohdanneensa kenttäpapin pihalla. Joudutin kulkuani. Hän oli jo ennättänyt ulos portista. Saavutin hänet vasta Saint-Guillaume ja Grenelle katujen kulmauksessa. Apotti parka teki hämmästyneen liikkeen, kun näki minun tulevan häntä kohti paljain päin ja sairaalatakissani.
"Onko luutnantin tila käynyt huonommaksi?" hän kysyi, osoittaen siten, kuinka suuresti hän otti osaa "sadanpäällikkönsä" kohtaloon.
"Ei", sanoin minä, "mutta hän haluaa tavata Teitä." Vetosin haavoittuneen hellittämättömään, miltei tuskalliseen pyyntöön, kertomatta tietystikään ikävästä kohtauksesta, joka oli sattunut sitä ennen ja, sen käsitin, myös aiheuttanut sen.
"Minä tulen", pappi ainoastaan virkkoi. Uteliaisuuteni sai nyt vastaansa tuollaiset ilmeettömät kasvot, jotka olivat minulle niin tutut — samanlaisethan ovat meidän lääkärienkin sairasneuvotteluissa. Käydessäni hänen rinnallaan kysyi hän odottamatta: