"Annattehan minun tunnustella valtimoanne, Ernest?"
Hän oli riisunut hansikkaansa. Hänen keltataudin tummentamat sormensa asettuivat nuoren miehen valkealle ranteelle.
"Ei ole hidastunut", hän jatkoi, "eikä epätasainen. Se on hyvä merkki… Ei suinkaan Teitä alituisesti pyörrytä, kun makaatte vuoteessanne? Hyvä sekin… Kuuletteko hyvin mitä sanon? Kuulette siis… Ei hengenahdistusta? Ei kuvotusta?…"
Kaikki nämä kysymykset ilmaisivat hänen salaisesti pelkäävän, että pidennetyssä selkäytimessä ilmennyt taudinoireyhtymä voisi äkkiä osoittaa vakavaksi tilan, joka näennäisesti oli rauhoittava, mutta täynnä epäilyttäviä mahdollisuuksia.
"Tila muuttumaton", hän päätteli kääntyen minun puoleeni ja pannen taas hansikkaat käteensä, "ja siis suotuisa. Pysyn yhä ennusteessani: kaikki parantumisen mahdollisuudet on. Lepoa vain. Yhä vielä lepoa. Alituista lepoa."
Hän oli noussut, näytti epäröivän ja sanoi sitten, viiksiään pureskellen, matalalla äänellä, jota ei enää kannattanut mielipidettään muille pakottavan mestarin vakuuttava ja mahtipontinen sävy:
"Joskus on äänettömyys opiksi, Ernest. Ymmärsin Teidän vaikenemisenne. Olen hyvin sairas, kuten tiedätte, enkä aina hallitse hermojani… Tottahan se on, minä otan morfiinia, enkä halua kärsiä. Minun ajatuskannaltani on siihen syytä yhtä hyvin kuin Teillä on omalta ajatuskannaltanne syytä tahtoakin kärsiä. Meille monisteille on kärsimys hyödytön kauhu. En pelkää sitä. En pelkää mitään. Mutta se on minusta vailla järkeä, siinä kaikki. Tällä edellytyksellä vastatkaa suoraan, onko vaimoni sanonut Teille, että minä käytän morfiinia?"
"Ei ikinä", vastasi Le Gallic. "Sen vakuutan kunniasanallani."
"Hänet tuntien olisinkin voinut olla siitä varma", tarttui Ortègue uudelleen puheeseen. "Olen tehnyt hänelle vääryyttä", hän toisti epätoivoisesti: "hänelle!… Olen toisinaan kurja mies, Ernest, hyvin kurja mies. En tarvinnut tuota todistetta tietääkseni muutenkin, että moraalimme on vain elintemme terveydentilan ilmaus. Minulla oli äsken oikea sielullinen 'puuska'. Nyt se on ohi. Rakas ystävä, osoittakaa minulle hyvyyttä. Sallikaa serkkunne olla yhtenä hoitajattaristanne. Pyydän sitä."
"Serkku rakas", sanoi Le Gallic, "sallittehan minun olla teitä kohtaan aivan suora?"