"En muita kuin äitini. Tarkoitan: todella tuntenut. Mutta vilpittömästi uskovalle ihmiselle on ominaista, että hän kätkee sisimpänsä toisilta. Sekin on evankeliumin sääntö ja osa tuosta 'eräästä puheesta': Vaan sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja sulje ovesi ja rukoile salassa."
"Mutta niistä, jotka olette tietänyt vilpittömiksi uskoviksi, vaikkette olekaan heitä hyvin tuntenut, oletteko heistä huomannut, että heidän uskonsa antoi heille voimaa?"
"En ymmärrä Teitä täysin. Usko sinänsä on voima."
"Annoin kysymykselleni huonon muodon. Tahtoisin tietää tämän: mitä arvelette, johtuuko se voima, jota serkkuni nyt osoittaa kärsimyksissään, jotka ovat sangen suuret, sekä äskettäin kuoleman uhatessa, jota hän niin kylmäverisesti uhmasi, johtuuko tuo voima, toistan sen, hänen mielipiteistään vai luonteestaan?"
"Molemmista", vastasin, "sillä ne punoutuvat toisiinsa."
"Minua sentään kummastuttaa", hän intti, "että ihmiset voivat saada voimaa täydellisestä erehdyksestä."
* * * * *
Nyt oli hänessä vasta kummastusta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin kuulin hänen, itsekin suuresti kummastuneena, olevan miehensä kanssa keskustelussa, joka ylen selvästi paljasti, mikä kehitys oli tapahtunut hänen mielessään.
"Tiedättekö, mitä Le Gallic äsken sanoi minulle?" alkoi Ortègue. "'Lyön vetoa tuhannesta' — hän, upseeri, mies, joka oli mukana — 'että Marnen taistelu oli ihme…' — 'Miksi niin?' — 'Siksi että se ei näytä koskaan olevan strateegisesti selitettävissä.' — 'No hyvä!' vastasin, 'sanokaa vain, ettei se ole selitettävissä, ja ettemme tunne sen vallan riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, mutta niitä on ollut.' — 'Niin onkin', hän sanoi, 'nimittäin yliluonnollisia.' — Tunnustakaa, Marsal, olevan kummallista, että joku voi ajatella näin vielä vuonna 1914. Pelkkää vuosisataista kaavoihin jäykistymistä!'…"
"Onhan maailmassa sentään meille tuntemattomiakin asioita", sanoi rouva
Ortègue.