"Siksi että tiesin kaikki, rakas opettaja…"
Tunnustin silloin kaiken: että olin oven takaa kuunnellut hänen ja hänen vaimonsa keskustelua; että rouva Ortègue oli vaatinut minua pysymään vaiti; mitä kaikkea olin siitä lähtien tuntenut mielessäni; kuinka olin toivonut, että hän itse kohdaltaan olisi luopunut tuosta hirveästä suunnitelmasta; heränneestä huomiostani, kun hän oli kiirehtänyt minua muutamassa tunnissa laatimaan valmiiksi sairaalan muistiinpanot; asianajajan käynnistä ja yhä kasvavasta epäluulostani rouva Ortèguen poissaolon johdosta… Minä lopetin:
"Sanoin itselleni: jos asia on varma, on hän kotonaan. Mitäs muuta, läksin sinne. En sopinut asiasta kenenkään kanssa. En kysynyt neuvoa keneltäkään. Teitä ei suinkaan ympäröi mikään salaliitto. Sellaista ei ole ikinä ollutkaan."
"Eikö mitään salaliittoa?" hän huudahti. "Entä tuo vaitiolo, jota hän Teiltä vaati? Mainitsittehan siitä itse," Sitten, äärettömän katkerasti: "Kuinka yksin ihminen onkaan!"
Hän pysäytti vastaväitteenä ja kysyi uudelleen urkkivasti:
"No niin, kun saavuitte kotiimme États-Unis torin varrelle, oliko hän siellä?"
"Oli, yläkerran pikku-salissa. Hän kirjoitteli."
"Hän jätti haltuunne minulle tulevan kirjeen? Antakaa, antakaa toki…"
"Rakas opettajani, hän ei kirjoittanut mitään kirjettä. Hän ei jättänyt haltuuni mitään Teille tulevaa."
"Mutta Te puhuitte hänen kanssaan. Kyselitte häneltä. Hän vastasi Teille. Te lähditte pois hänen luotaan — palasitte tänne ja etsitte minua. Sanokaa suoraan, jättikö hän Teille jonkun sanoman minulle tuotavaksi? Minkä? Tahdon sen tietää."