"Hän ei jättänyt minulle mitään tehtäväksi. Tuskin hän puheli minulle paria kolmea sanaa enempää. Hän oli peräti masennuksissaan. Hän oli, niinkuin suuren ahdistuksen hetkinä sattuu, piirtänyt paperille muutaman lauseen. Hän näytti ne minulle, kun ei kyennyt puhumaan. Luin tuon paperin. Pujahdin tieheni ottaen sen mukaani. Tuon sen Teille. Mutta, sanon sen vielä kerran, hän ei lähettänyt sitä Teille. Hän olisi pyytänyt sen takaisin, jos hänellä olisi ollut siihen voimaa. Sitä hänellä ei ollut. Siinä on huuto, hänen huutonsa, ja sen täytyy päästä Teidän korviinne."
Olin ottanut taskustani tuon paperiliuskan. Ortègue tempasi sen käsistäni ja alkoi lukea sitä huudahtaen hurjasti:
"Viimeinkin saan sen tietää!" Minulle oli kerran eläissäni sattunut inhoittava uteliaisuuden puuska: halusin nähdä teloitusta. Läksin paikalle. En nähnyt itse toimitusta. En nähnyt kirveen laskeutumista, en pään putoamista. Juuri tuona hetkenä sulkeutuivat silmäni. Sama kauhu valtasi minut Ortèguen edessä hänen lukiessaan vaimonsa kirjoittamia epätoivoisia sivuja, ja minä käänsin pois katseeni. Minun oli täytynyt antaa hänelle tuo isku. En voinut katsella häntä, kun se hänet kohtasi. Olin väärässä. Ei hivenenkään olisi ollut annettava mennä hukkaan viime opetuksesta, jonka monien entisten lisäksi sain tältä harvinaiselta mieheltä: opetuksen jalosta sydämestä, joka arvosteli itseään, tuomitsi itseään ja täten, jalosti peräytymällä, myönsi olevaksi kokonaisen tosiasiain käsitepiirin, tosiasian, jotka hänen älynsä oli kieltänyt. Niin — todella liikuttavan selvityksen saivat nuo kuuluisat sanat: "Sydämellä on järkisyynsä, joita järki ei tunne." Tämä ehdoton deterministi tunnusti, itseään määrätyistä teoista soimatessaan, — joskaan hän ei sitä tehnyt itselleen selväksi — velvoituksen ja vapauden. Tämä ilmiöitten mies, jolle ajatus ja tunne olivat pelkkiä tapahtumia, julisti, itse sitä ymmärtämättään, sitä kunnioitusta, jota yksilö on velkapää osoittamaan toiselle yksilölle. Tämä henkisen maailmankaikkeuden kieltäjä liikkui kuitenkin tällä hetkellä yksinomaan sen piirissä, huolimatta tuskantäyden ruumiinsa taakasta, huolimatta pitkällisen myrkytyksensä orjuudesta.
Odotin hänen puoleltaan kohtaavani kapinaa, vihaa, rajuutta, kaikkea tuota surkeutta, jonka hän oli päästänyt näkyville Le Gallicin vuoteen vierellä. Mutta hämmästyksen valtaamana kuulin hänen puhuvan minulle tavattoman tyynesti ja äänellä, johon hänen vaimonsa muisteleminen sai enää vain hellyyttä — epäitsekästä, olin sanoa, ruumiista irroittunutta, hellyyttä. Sillä haudan tuolta puolen tuli tuo ääni, joka nytkin sitä muistaissani niin liikuttaa minua! Juuri aikoessani tuoda tiedoksi nämä hänen viime sanansa, hänen varsinaisen jälkisäädöksensä, jonka hän halusi minun keräävän muistiini, täytyy minun keskeyttää. Kynä näet vapisee kädessäni.
"Marsal", hän alkoi stoalaisen älyniekan äänellä, jolla hän oli aikaisemmin tässä samassa työhuoneessaan minulle esittänyt syöpänsä diagnoosin. "Eikö minulla koko elämäni ajan ole ollut kyllin syytä uskon tosiasioihin? Tosiasia — miten varman pohjan se antaakaan jalkain alle! Viikkokausia olen nyt rehkinyt epävarmuudessa, mielikuvitelmissa. En ole tietänyt. Nyt tiedän. Olen vapautunut. Koska olette kuullut keskusteluni vaimo parkani kanssa, ymmärrätte kaiken: epäilin hänen rakkauttaan, hän tahtoi antaa minulle siitä todisteen, ja minä, minä halusin nähdä hänen antavan sen. Hän sen antoikin, vaan ei sitä, minkä minun silmäni näkivät. Se oli tuon ylevän sydämen puolelta säälinpurkaus — ihailtavan säälin. Se ei ollut rakkautta. Ja sitten epäilin taas ja tuon epäilyni vuoksi tein rikoksen, niin, rikoksen. En sillä että otin vastaan hänen kaksoisitsemurhan tarjouksensa. Siitä en soimaa itseäni. Rakkaudentarjous oli minulla oikeus ottaa vastaan. Meille lyhytikäisille, voisi miltei sanoa harhakuvamaisille olennoille edustaa kärsimys pahaa; hyvää taas on onni ja varsinkin rakkaus, rakkaus, jonka avulla jokainen meistä voi astua oman olemuksensa rajain ulkopuolelle, yhtyä toiseen olentoon ja hänen kauttaan siihen, mikä on kaikki-käsittävää. Nähkääs, Marsal, äly, se kehittyy sukupolvesta sukupolveen eikä vieläkään ole kuin tuskin hahmoiteltu. Rakkaus taas on hetkellistä, mutta täyttä, uhkuvan runsasta omistamista — kaiken sen omistamista, mikä on omaa itseämme ylempää. Silloin me elämme iäisyyshetkemme. Olennosta, joka meille tämän kaiken antaa, emme voi luopua. Hän on silmäimme terä, luittemme ydin, tyhjentymätön ja yltäkylläinen onnemme. Ja että hän haluaa, jos hän kerran meitä rakastaa, kuolla kun mekin kuolemme, niin onhan se niin luonnollista, niin oikeutettua. Ei. En soimaa itseäni, että sanoin vaimolleni: 'kiitos!' ja että otin vastaan hänen tarjouksensa. Rikokseni on se, että ennakolta aavistaessani, ettei hän minua enää rakkaudesta rakastanut, vaadin tuon lupauksen täyttämistä. Miksi? Pannakseni hänet koetukselle. Ja se, nähkääs, oli inhottavaa, kurjaa. Hänen surmansa vastaanottaminen, jopa sen avustaminen, jotta saisimme toisiamme rakastaen yhdessä kuolla, sehän oli onnemme korkein hurmio. Mutta mies, joka uskaltaa, mitä minä uskalsin panna panokseksi, Marsal: sen, että hän olisi surmannut itsensä säälistä minua kohtaan, valheen vallassa, johon minun epäluuloni oli hänet pakottanut, — se mies on murhaaja."
"Olkaa siis loogillinen, rakas opettajani", pujahutin lomaan. "Ette siis enää suvaitse tuota ajatusta, että hän kuolisi kanssanne?…"
"Ettekö sitten ole minua ymmärtänyt?" hän keskeytti.
"Olen kyllä, rakas opettaja, ja juuri siksi, että olen Teidät ymmärtänyt, sanon Teille: tehkää vielä enemmän kuin että vain vapautatte hänet tuosta mielettömästä lupauksesta. Auttakaa häntä — Tehän sen voitte — tulemaan moraalisesti terveeksi tulemalla itsekin samoin terveeksi."
"Te ajattelette tuota mustasukkaisuuden kohtausta, jonka panin toimeen Le Gallicin nähden — minä, hänen lääkärinsä, haavoitetun potilaani nähden! Uskokaa pois: kadun sitä katkerasti. Olin silloin mieletön…"
"Ei ole kysymys Le Gallicista. On kysymys Teistä itsestänne. Tunnustakaa, että Teidän kaltaisenne sairas, ruumiillisesti sairas ihminen, mutta moraalisesti terve, olisi jo aikoja sitten hakenut parannusta tautiinsa."