"Siihen ei ole parannusta. Te tiedätte sen hyvin."
"Onhan muuan tilapäinen parannuskeino. Itse olisitte sitä neuvonut ja määrännyt sen heti kohta potilaallenne, josta olisitte tehnyt saman diagnoosin kuin itsestänne."
"Leikkausko?" hän kysäisi olkapäitään kohauttaen.
"Niin, leikkaus. Puhuitte siitä kerran minulle, hyläten sen ja vieläpä sellaisin sanoin, etten ole uskaltanut sitä enää ottaa puheeksi. Tänään uskallan vaikka mitä. Tuo leikkaus on tehokas, väitittepä sitten mitä väititte. Muistatteko Dieulafoyn kahta ihanaa luentoa haimasyövästä ja tuota juttua hänen portugalilaisestaan, joka sai leikkauksen tapahduttua nauttia pitkällistä ja täydellistä terveyttä? Luvatkaa, että neuvottelette virkatovereittemme kanssa, ja että jos he — itse tietysti valitsette heidät — arvelevat, että leikkaus olisi pantava toimeen, Te sallisitte sen tapahtuvan?"
"En vastusta enää", hän vastasi. "Ja miksikä, tosiaankin?… Mutta muuan toinen toimi on kiireellisempi, Marsal, vaimo raukkani rauhoittaminen. Ajattelen kuolemantuskaa, jota hän parhaillaan kokee. Hän ei palaja tänne. Teidän täytyy lähteä häntä hakemaan. On muutoin parempi, että Te näette hänet ennenkuin minä ja puhutte hänelle. Minä en voi nyt heti ja näin monien tunneliikutusten vallassa… Marsal, mitä ajattelemmekaan! Ottakaamme ensin selvää, onko hän siellä."
Hän oli jo tarttunut työpöydälleen sijoitettuun irtopuhelimeen ja tiedusti États-Unis torin portinvartijalta, oliko rouva Ortègue kotona.
"Hän ei ole lähtenyt sieltä", hän sanoi. "Käykää Te puhelimeen, Marsal", ja hän ojensi minulle toisen kuulotorvista. "Pyytäkää hänet puheisiin. Hänellä on puhelin omassa pikku-salissaan. Te voitte hänet kohta rauhoittaa. Säästätte häneltä siten vielä suuremman ahdistuksen. Sanokaa hänelle, että olette antanut minulle hänen kirjeensä, sillä kirje se tosiaankin oli, vaikka hänellä ei vain ollut rohkeutta lähettää sitä. Sanokaa hänelle, että olen sangen tyyni, että odotan häntä, ja että Te tulette häntä noutamaan kertoaksenne hänelle, minun pyynnöstäni, kaikki."
"Voinko näin ollen sanoa hänelle, että olette päättänyt suostua leikkaukseen, jos se tunnustetaan mahdolliseksi?"
"Voitte kyllä, jos haluatte. Mutta rauhoittakaahan häntä."
Meidän vaihtaessamme keskenämme nämä muutamat sanat oli portinvartija yhdistänyt johdon palatsin sisähuoneisiin. Ääni, jonka hyvin tunsin, vastasi minulle — rouva Ortèguen ääni. "Hän on tullut", olin sanomaisillani Ortèguelle, kun näin hänen jo tarttuneen toiseen kuulotorveen. "Jospa hän ei vain vastaisi mitään, mikä tekee pahaa Ortèguelle", ajattelin, "ja kuitenkaan en voi häntä pysäyttää!" Ääneen sanoin: