"Tekö, rouvani? Olen puhunut professorille. Olen antanut hänelle sen, minkä kirjoititte. Hän on sen lukenut ja pyytää Teitä olemaan tyyni… Hän lähettää minut noutamaan Teitä. Saavun heti. Kerron Teille keskustelumme. Se on tekevä Teille hyvää… Siihen asti, sanon sen vielä kerran, olkaa rauhallinen…"
"Entä hän, kuinka hänen laitansa on?" hän kysyi liikutuksen tukahuttamana.
"Hän voi paremmin. Tuo lukemansa toi hänelle vapautuksen. Niin hän on itse sanonut. Hän iloitsee saadessaan jälleen nähdä Teidät."
"Saakaa hänet vielä kerran puhumaan", sanoi Ortègue minulle aivan hiljaa, "jotta vielä kerran kuulen hänen äänensä. Selittäkää hänelle, miksi en itse puhu hänelle. Keksikää jokin syy."
"Oletteko vielä puhelimessa, rouva? Professori pyytää kysymään, oletteko jo rauhoittunut hänen suhteensa?"
"Olen, olen? Entä hän?"
"Hän tahtoisi kyllä mielellään itse haastella kanssanne puhelimessa, mutta käskee minun sanoa, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän on liiaksi liikutettu. Hän pyytää, ettette olisi levoton siitä ettekä mistään muustakaan."
"Ah! Kiittäkää häntä, ja tulkaa pian."
* * * * *
"Kuinka usein, Marsal", sanoi minulle Ortègue ripustaessaan kuulotorven paikoilleen, "olenkaan tullut tähän, tämän puhelimen ääreen kahden leikkauksen väliajalla, kutsuttanut hänet puheilleni, kuunnellut hänen ääntään kuten äsken ja tuntenut, että hän oli kodissamme, onnellisena ja minua ikävöiden! Vain pari sanaa hänen suustaan — kuinka ne virkistivätkään! Mutta menkää nyt, Marsal. Odottavalle ovat sekunnit vuosia, muistelevalle vuodet sekunteja. Lähtekää nopeasti, niinkuin hän pyysi."