XXVIII
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olin États-Unis torin varrella. Palatsin portilla vakoili rouva Ortègue tuloani. Kun ajoneuvoni kiersivät puistikon ympäri, tunsi hän minut ruudun lävitse ja tuli minua kohti. Hän oli nyt kuin aivan toinen nainen. Jo pelkästään hänen katseestaankin saatoin päättää, että koko hänen elintarmonsa oli noina muutamina tunteina keskittynyt yhteen ainoaan syvään ja nöyrään tunteeseen, eläimelliseen kuolemanpelkoon. Hänen silmistään, jotka äsken vielä olivat ihan mielettömät tuskasta, läksi nyt lämmin, salaperäinen hohde. Hän saisi elää. Hänen puoliavoin suunsa näytti hengittävän ahnaasti vapautuksen ilmaa. Tuskin olin huutanut kuljettajaa pysäyttämään, kun hän jo oli noussut vaunuun antaen itse osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Hän jäi hetkeksi vaiti, ja sanoi sitten pelokkaalla sävyllä, jossa värisi levottomuuden viime jäte:
"Hän siis haluaa tavata minua?"
"Niin, rauhoittaakseen Teitä, tukeakseen Teitä, sanoakseen ymmärtävänsä
Teitä. Ah, jospa olisitte ollut läsnä, kun hän luki nuo sivut!"
"En olisi voinut. Olisin ollut liian häpeissäni."
"Eihän toki. Kirjoittaessanne ne Te olitte totuudellinen, ja siten palautitte hänetkin totuuteen."
"Senkö vuoksi, että hän sallii minun pettävän sanani? Sanotte siis pelkuruuttani totuudeksi! Hän varmasti kovin halveksii minua, Marsal."
"Hän ei ole milloinkaan Teitä rakastanut näin suuresti, ja todisteena siitä on, että hän tahtoo yrittää elää. Tiedättehän, ettei hän tätä ennen edes suostunut ajattelemaankaan leikkausta."
"Hän on siis päättänyt alistua siihen?"
"Niin on. Ymmärtänette kyllä, että Te olette hänen päänsä kääntänyt."