"Leikkaus! Se on totta. Miksi en ole sitä ennemmin ajatellut?…" hän sanoi ristien kätensä. "Miksi en ole puhunut hänelle siitä? Niin paljon aikaa on hukattu! Elimme kuin painajaisen ahdistamina, kuin mielihoureessa. Kukapa tietää, vaikka se olisi nyt jo myöhäistä? Mutta eihän se ole, eihän? Ah, miksei sitä ole jo tehty? Kun hän minulle kertoi kaiken, samana päivänä, jolloin tuo Dufourin asia sattui, oli hän vielä niin hyvissä voimissa. Niin hän olikin aina, kun ei ottanut morfiinia. Tuo myrkky se hänet tuhoaa. Siitäkin hänet parannetaan. Saan hänet takaisin joksikin aikaa, ehkä pitkäksikin, ja minä näytän hänelle kyllä, etten ole lakannut rakastamasta häntä. Mutta minähän olen vain nainen. Minussa ei ole hänen henkensä suuruutta. Hän odotti minulta liikoja. Syy on minun. Odotin itse liikoja itseltäni. Niin on myös käsitteitteni laita. Muistattehan kai sen kerran, jolloin itkin? En tiedä enää mitä ajattelen, mitä uskon. On hetkiä, jolloin tuntuu siltä kuin jokin meitä voimakkaampi vyöryttäisi meitä eteenpäin. Olemme kuin suuren aallon pohjassa. Suljemme vain silmämme ja annamme sen viedä itseämme."
Näin hän puheli, ja minä sain sen vaikutelman, kuin olisi vierelläni ollut vain pieni lapsi, jota minun täytyi rakastaa, kaikkea tuota heikkoutta, tuota niin jännittyneeksi tuntemani tahdon hämminkiä, tätä vaiston varaan jättäytymistä. Olin vallan varma, että tämän epävarman, yksinjääneen olento paran läsnäolo kävisi Ortèguelle ylivoimaiseksi. Hän säälisi häntä, ja tuo sääli oli lopulta hälventävä hänen ylpeytensä ja epätoivonsa pahat unet. Valitettavasti oli hänen uhri parkansa aavistus osunut oikeaan. Oli liian myöhäistä.
* * * * *
Saavuimme Saint-Guillaume kadulle. Kun työnsin auki suuren ajoportin toisen puoliskon päästääkseni sisään rouva Ortèguen, niin ne kolme sairaanhoitajatarta, jotka vilkkaasti keskustelivat palatsin pihalla, katkaisivat äkkiä puheensa meidät nähtyään. He siirtyivät syrjään ja seurasivat toveriani katsein, joka pani minut pelkäämään. En voinut kysellä heiltä, kun en tahtonut jättää silmänräpäykseksikään vaimo parkaa, joka miltei juoksi panematta huomiota tuohon pieneen tapahtumaan. Näky, mikä tarjoutui eteiskäytävässä, oli siksi tavaton, ettei hän olisi heti kysynyt: "No mutta, mitä onkaan tapahtunut?" Siellä oli haavoitettuja, hoitajattaria, potilaitten vieraita, puhellen keskenään sellaisella järkyttyneellä kiihkeydellä, joka kiehuu ja kuohuu äkillisten onnettomuuksien ympärillä. Hekin vetäytyivät tieltä mitään vastaamatta. Hän juoksi yhä edelleen ja tuli pieneen suojaan, joka oli Ortèguen työhuoneen edessä. Hän törmäsi tohtori Quenautiin, joka tuli huoneesta ja pysäytti rouva Ortèguen sanoen hänelle:
"Älkää menkö sisään, rouva. Professori on juuri äsken saanut pyörtymyskohtauksen. Renard hoitaa häntä. Hän tulee kyllä taas tuntoihinsa. Ei, älkää menkö sinne. Marsal, estäkää rouvaa menemästä sisään."
Rouva Ortègue päästi läpitunkevan huudon: "Hän on kuollut!" Ja työntäen vastustamattomalla voimalla tieltään Quenautin ja minut hän syöksyi työhuoneeseen.
* * * * *
Ortègue makasi pitkänään sohvalla, jolla muistin häntä tutkineeni kaksi kuukautta sitten — suu oli puoliavoin, mutta ei hengähdystäkään siitä enää kulkenut — luomet raollaan, mutta ei ainutkaan katse enää kirkastanut hänen lasimaisia, silmäteriään. Rouva Ortègue päästi toisen huudon, äskeistä vielä vihlovamman, heittäytyen miehensä ylitse ja alkoi häntä syleillä peittäen suudelmillaan ja kyyneleillään nuo liikkumattomat, tuhoutuneet kasvot, joiden ääretöntä surullisuutta hänen hyväilynsä eivät enää voineet hälventää.
"On parempi jättää hänet yksin", sanoin Quenautille ja Renardille, jotka vielä viipyivät epäröivinä. Muut olivat vetäytyneet pois. Työnsin heidät molemmat viereiseen huoneeseen ja kysyin hiljaa:
"Miten on asia tapahtunut?"