"Emme tiedä siitä juuri sen enempää kuin Tekään", sanoi Quenaut. "Olimme yläkerrassa, Renard ja minä, luutnantti Le Gallicin luona, jonka laita, sivumennen sanoen, on huonosti. Teidän onkin sinne heti kavuttava, Renard. Tapaamme toisemme taas siellä. Muuan poika syöksyy ihan poissa suunniltaan kertomaan kuulleensa vaikerrusta kulkiessaan Ortèguen ikkunan alitse sekä menneensä sisään ja tavanneensa professorin tajuttomana. Laskeusimme alakertaan. Onneton mies oli jo tiedoton. Hän kuoli melkein heti. Tiedätte, että hän käytti morfiinia kohtuuttomasti. Hän oli antanut itselleen liian väkevän ruiskeen. Sellaistahan sattuu… Mutta vaimo parka!…"
Korviimme ennätti viereisestä huoneesta niin raju nyyhkytys, että kävin levottomaksi:
"Palatkaa Tekin luutnantin luo, rakas virkaveli", sanoin Quenautille.
"Minä menen koettamaan, voisinko lohduttaa häntä."
Minulla oli omat syyni, miksi laitoin tieltäni tämän todistajan. Pelkäsin näet, että rouva Ortèguelta voisi tuskanhoureissa päästä ilmiantava sana. Tämän tuskallisen aviodraaman oli kuolema äkisti ratkaissut. Kunnioitus Ortèguen muistoa kohtaan vaati, että sen julma käänne peittyi ikuisen salaisuuden verhoon. Onneksi Quenautissa ammatillinen velvollisuudentunne voitti uteliaisuuden.
"Jätän siis Teidät", hän sanoi. "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tilanne tuolla yläkerrassa on vakava: valtimonlyönti hidas, tuskanahdistusta, pyörrytystä, kalpeutta, Cheyne-Stokesin tekohengitystä, ja kaiken päälliseksi ilmiselvä taudinoire-yhtymä pidennetyssä selkäytimessä. Ortègue sitä muutoin jo pelkäsikin. Minähän olisin leikannut hänet heti tultua. Luodit, jotka aivoihin jääneinä muka ovat siedettävissä, ovat teoriaa. Ortèguen itsensäkin olisin leikannut. Puhuin siitä Teille usein, ja oikeassa olinkin. Olisin yhdistänyt hänen sappirakkonsa johonkin suolenosaan. Hänen keltatautinsa olisi poistunut. Hänen tuskansa olisivat hävinneet ainakin kuukausiksi. On ennenkuulumatonta, että hänenlaisensa mestari mieluummin valitsi morfiinin tylsytyksen ja sen aiheuttamat vaarat… Mutta kuulkaa, kuinka rouva parka vaikeroi. Ah, miten suuresti hän rakastikaan miestään!"
* * * * *
Tuskin hän oli mennyt ovesta, kun riensin työhuoneeseen. Rouva Ortègue syleili yhä ruumista. Tartuin häntä käsivarteen ja koetin irroittaa hänet siitä. Hän salli sen tapahtua, aivan kuin ensi hetken hermojännitys olisi lauennut passiivisuudeksi, jonka tuskanahdistus ja mielenhuume teki sitäkin peloittavammaksi. Kun poistin hänet sohvan luota, jolla Ortègue makasi, käänsi hän yhä päätään miestään kohti, hänen kouristuneisiin kasvoihinsa, hänen tuijottaviin silmiinsä, ja toisti lakkaamatta:
"Hän on surmannut itsensä. Hän on surmannut itsensä minun tähteni. Hän kuoli epätoivoisena — minun tähteni. Syy on minun. Minun kauhea pelkuruuteni tuotti hänelle kuoleman. Ah Marsal, miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat? En pyytänyt Teiltä sitä, en tätä."
"Ei ei, hyvä rouva, ei hän surmannut itseään", vastasin — valehdellen tahallani. Ymmärsin nyt hyvin, miksi Ortègue oli karkoittanut minut luotaan, sekä myös hänen traagillisen päätöksensä tehdä itsemurhansa yksin, hiljaisesti, niin että se saattoi käydä luonnollisesta kuolemasta jopa minunkin silmissäni ja erityisesti hänen vaimonsa silmissä. Tämä ei rakastanut häntä enää niin, kuin hän halusi olla rakastettu. Hän oli saanut siitä todisteen. Äkkiä hän oli päättänyt tehdä heti lopun kaikesta näkemättä enää vaimoaan. Mieleeni muistui kädenliike, jolla hän oli tarttunut puhelintorveen kuullakseen kerran vielä tuon ihaillun äänen, ja tuo muisto jäyti sydäntäni, jatkaessani kuitenkin hyödytöntä petostani.
"Ajatelkaahan toki, rouva hyvä. Jos hän olisi surmannut itsensä, olisi hän jättänyt jälkeensä jonkun sanasen — tänne, nähtäviin…" Osoitin hänelle pöytää ja sanoin, papereita siirrellen: "Näettehän itse, ettei ole mitään."