"Miksi hän olisi kirjoittanut minulle? Mitä hänellä oli minulle sanottavaa?"
"Mutta olisihan hän tahtonut tavata Teitä", intin vastaan.
"Hän ei jaksanut sitä kestää. Olin häntä liiaksi haavoittanut. Ah, miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat?"
"Liiaksi haavoittanut? Mutta olisittepa kuullut, kuinka hän puhui Teistä ne luettuaan — miten hellästi, miten kärsimättömänä toivoen Teitä luokseen, saadakseen tyynnytellä Teitä!" Kun taas johdin mieleeni suvaitsevan lempeyden, jolla Ortègue tosiaan oli suhtautunut asiaan, niin kuinka syvästi tajusinkaan hänen sankaruutensa ja martyyriutensa! Tunsin myös, etten voisi pettää tätä naista, joka kuunteli sanojani silmät yhä vainajaan kiinnitettyinä. Kuitenkin intin yhäti: "Ei. Hän ei ole surmannut itseään. Emme kumpikaan, Quenaut ja minä, vielä tiedä, miten hän on kuollut. Mutta ilmeistä on, että kyseessä on vain muuan hänen tautinsa vaihe. Veritulppa, verentungos aivoissa, sydämenhalvaus — onhan tuhansia mahdollisuuksia…"
"Saan sen helposti tietää", hän sanoi, ja käsistäni livahtaen hän kävi piironginlaatikolle, jonka tunsin hyvin ja johon Ortègue piti morfiiniaan lukittuna. Avainkimppuun kiinnitetty avain oli vielä suulla. "Nähkääs nyt", hän huudahti, "hän on avannut laatikon. Siinä oli myrkkymme."
Rajusti hän vetäisi avaimesta. Eräässä lokerossa hän huomasi pienen pullon, johon hän tarttui, ja joka sisälsi valkoista jauhetta. Hän nosti sitä ikkunasta tulevaa valoa vasten. Saatoin lukea nimilipusta tuon peloittavan kaavan KCN. Se oli cyankaliumia. Pullo oli ääriään myöten täysi ja suljettu sinetöidyllä tulpalla. Rouva Ortègue mutisi:
"Meidän myrkkymme! Hän ei ole siihen koskenut!"
Onneksi hän ensi epäluulonsa toteamisinnossa ei huomannut, minkä minä puolestani kauhistuen äkkäsin: suurikokoista injektioruiskua, takaisin lokeroonsa pantuna. Siinä näkyi vielä hiukan nestettä. Tuo neste oli, kuten sittemmin totesin, morfiinia. Quenaut oli asiaan nähden osunut oikeaan, käsittämättä kuitenkaan sen sisintä merkitystä. Ortègue oli käyttänyt yksinkertaisinta itsemurhatapaa, jonka perille oli vaikein päästä: hän oli ruiskuttanut itseensä kauhistavan annoksen tavallista myrkkyään. Hänellä oli ollut voimaa panna takaisin paikoilleen tuo surma-ase, pukea taas ylleen ja laskeutua sohvalleen. Kaikki nämä yksityiskohdat rakentuivat uudelleen ajatuksissani niin ilmiselvinä, kuin esiinmanattuina, että olin päästää huudon minäkin. Hillitsin kumminkin liikutukseni, ja kuin koneellisesti työntäen laatikon kiinni sanoin rouva Ortèguelle:
"Näette, että pullo on koskematon — sehän on todisteena."
"Hän on surmannut itsensä jollakin toisella tavalla. Hän on toivonut, etten ymmärtäisi, että uskoisin onnettomuuden sattuneen. Hän on ollut yleväsydäminen kuten aina. Mutta hän ei tahtonut nähdä minua jälleen."