Hän oli lysähtänyt nojatuoliin. Molemmin käsin hän puristi pikku pulloa, ja kuulin hänen vaikeroivan:
"Tai hän ei ehkä tahtonut sitä myrkkyä, minkä valmisti meidän molempain varalta."
Lähestyin häntä ja sanoin hänelle hyvin lempeästi:
"Annattehan haltuuni tuon pullon, rouvani?"
Hän ei vastannut, ja päätään pudistaen hän painoi rintaansa vasten molempia käsiään, jotka yhä olivat sulkeutuneina pullon ympäri. Olin hellittämätön:
"Hyvä rouva, Teidän täytyy antaa tuo pullo minulle. Pyydän sitä miehenne nimessä, jonka viimeinen tahto, juuri täällä, minun läsnäollessani noin tunti sitten lausuttu, oli, että Te eläisitte."
Hän kavahti pystyyn, asetti nojatuolin itsensä ja minun väliin ja sanoi minulle, puristaen pulloa vielä lujemmin:
"Luulisinpa, ettette ota sitä minulta väkivalloin!"
XXIX
Tämän niin lyhyen, mutta minulle kauhean kohtauksen keskeytti sen ainoan henkilön tulo, jonka läsnäollessa se kyllä olisi voinut jatkuakin, hän kun näet oli pappi, nimittäin apotti Courmont, joka saapui, kuten hänen ensi sanoistaan sain selville, Le Gallicin lähettämänä, kuolevan miehen, jota hän juuri oli ollut valmistamassa. Hän astui sisään ja käsitti heti tämän kohtauksen, joka olikin hänelle ylen valaiseva kaiken sen pohjalla, mitä äskeinen ripitettävänsä varmaan oli hänelle ilmaissut: sohvalla makaava vainaja; minä, kovin liikutettuna ja pyytävässä asennossa; rouva Ortègue nojatuolin turviin paenneena ja hurjassa puolustusasennossa puristaen myrkkypulloa itseään vasten.