"Koska kerran olette täällä, herra apotti", huudahdin, "niin auttakaa minua."
Ojennetut käteni osoittivat kyllin selvästi, minkälaista apua häneltä pyysin. Tahdoin saada takaisin pullon ja vallan heti paikalla, peläten, että tuo onneton särkisi sinetin ja surmaisi itsensä silmäimme edessä: hyppysellinenkin tätä jauhetta nyt heti, ja loppu olisi käsissä. Käytin — värisen vieläkin sitä näin kaukaa ajatellen — keinoa, joka olisi voinut kaikkein varmimmin jouduttaa ratkaisua, jota juuri tahdoin estää. Hillitsemättömän raivon valtaamassa ihmisessä kiihkeys on omiaan yhä vain yllyttämään kiihkeyttä. Mutta pappi puolestaan ei ollut kadottanut kylmäverisyyttään. Hän ymmärsi kaiken ja oivalsi vaaran. Kun toistin: "Auttakaa minua…" kääntyi hän rouva Ortèguen puoleen ja sanoi, minulle vastaamatta:
"Hyvä rouva, olen kuullut tästä hirveästä onnettomuudesta. Olen tullut rukoilemaan rakkaan vainajanne ruumiin äärellä. Sallittehan sen, eikö niin?" Rouva Ortègue teki myöntymyksen merkin. Pappi kysyi: "Ettekö tekin tahdo rukoilla kanssani?"
Rouva Ortègue kielsi pudistaen hurjana päätään. Apotti Courmont ei ruvennut itsepintaiseksi. Hän polvistui sohvan jalkopäähän, teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla. Minä pidin yhä silmällä rouva Ortèguea. Isämeidän-rukouksen lauseet, joita pappi toisti, sattuivat hänen korviinsa, samoin kuin minunkin, katkonaisina: "… Tapahtukoon Sinun tahtosi… Anna meille velkamme anteeksi… Äläkä saata meitä kiusaukseen…" Näin, että hänen kätensä hieman hellittivät otteestaan ja että pari suurta kyyneltä vierähti pitkin hänen poskiaan. Mikä voima oli häneen vaikuttamassa? En tiedä siitä mitään. Virtasiko tuo voima henkisestä lähteestä, hänen ulkopuoleltaan? Kenties. Myönnän tällaisen vaikutuksen mahdolliseksi. Vai lähtikö papista suggestiota? Myönnän senkin. Etäiset lapsuusvaikutelmatko, ehkä uudelleen ja voimakkaasti kutsuivat häntä takaisin elämään papin tuossa polvistuessa ja mumistessa rukousta kuolleen vierellä? Myönnänpä vielä senkin. Taas totean tosiasioita, voimatta niitä selittää. Tämä tosiasia sitä paitsi todistaa minulle, että uskonnollisen kurin muovailema äly voi osoittautua harvinaisen kykeneväksi kohta oivaltamaan ja käsittelemään todellisuutta. Apotti Courmont oli tavannut oikean keinon, millä murtaa tuon onnettoman naisen itsemurhakiihko. Kuinka pitkäksi aikaa?
Pappi nousi rukoilemasta ja lausui lempeän vakavalla äänellään:
"Rukoilin hänelle rauhaa, rouvani. Hän on tehnyt niin paljon työtä, kärsinyt niin paljon, rakastanut niin paljon. Jumala on hyvä. Hän näkee mitä me emme näe. Hän on antava hänelle rauhan. Jos vain…" Hän pysähtyi ja sanoi vieläkin lempeämmällä äänellä, miltei rukoillen: "Rouvani, tulin toisenkin asian vuoksi. Kerätkää rohkeutenne. Serkkunne Ernest on hyvin, hyvin sairas… Hänen hetkensä ovat luetut, ehkäpä minuutitkin. Hän halusi tavata Teitä…"
Rouva Ortègue pudisti päätään kuten tuonoin, kun hän antoi hurjan kieltonsa.
"Älkää kieltäkö, rouva", vetosi pappi häneen. Ja osoittaen kuollutta hän sanoi: "Jollei muuten, niin hänen tähtensä. Hänestä juuri, sen tiedän, herra Le Gallic tahtoo puhua kanssanne."
Rouva Ortègue toisti: "Hänestä?" Sitten hän kääntyi minuun:
"Marsal, tapasivatko he toisensa tänään?"