Pappi otti vastatakseen:
"Tapasivat kyllä, rouva."
"Pitkästikö?"
"Niin, pitkästi. Menkää Te sinne, rouvani. Minä jään tänne kuollutta valvomaan."
"Minä menen", sanoi tämä hetken vaitioltuaan.
Hän oli ottanut nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneleensä. Huomasin, yhä häntä silmistäni päästämättä, että hän kääri siihen cyancaliumpullon. Hän teki tuon liikkeen kulkiessani hänen perässään porraskäytävässä. Hän astui huoneeseen, ja minä valmistausin jäämään käytävään ottaakseni kunnioittavasti huomioon tämän viimeisen kohtaamisen salaluontoisuuden. "Ei hän ainakaan surmaa itseään Le Gallicin nähden", ajattelin. Mutta sairas mies, huomatessaan minut rouva Ortèguen takaa, kutsui minut kädeneleellä sisään. Hänen epäsäännöllinen hengityksensä ei sallinut enää yhtämittaista puhetta. Se milloin kiihtyi ja sitten taas hidastui, jopa toisinaan miltei pysähtyikin. Lomassa hän sai puhutuksi sanoen Quenautille ja Renardille, jotka oleilivat hänen vierellään:
"Hyvät herrat, minulla on puhuttavaa serkkuni kanssa. Tohtori Marsalin tahtoisin myös pitää täällä."
Tämän halun salaisen vaikuttimen ymmärsin heti. Tiesin asioista riittävästi, jotta hän saattoi puhua rouva Ortèguelle määrätyin sanoin tarvitsematta tehdä minulle mistään selkoa, mutta minun läsnäoloni oli myös kyllin estämään häntä joutumasta kiusaukseen lausua toisia sanoja.
Renard ja Quenaut poistuivat, mutta jälkimmäinen ei malttanut olla sanomatta ääneen:
"Me jäämme tuonne käytävään, hyvä luutnantti. Älkää väsyttäkö itseänne liikaa."