Kirkkoherra Alander oli mies parhaissa voimissaan, joten hän kyllä näytti kykeneväksi suurenki seurakunnan paimen-sauvaa kantamaan. Messuääni oli hänellä oivallinen, niin että sitä mielihyvällä kuunneltiin. Saarnapöntössä oli hän kuin kotonaan, jolta puhe ei puuttunut ja raamattua hän lasketteli kuin takin hiasta, niin että se herätti niidenkin huomiota, joita oli johdettu häntä pelkäämään. Hänen saarnansa ei kuitenkaan miellyttänyt rukoilevaisia, jotka olivat siinä huomaavanaan heidän pelkäämäänsä löyhää evankeliumia. Evankeeliset jälleen olivat ihan innoissaan eivätkä voineet kyllin kiittää hänen saarnaansa. Vielä loukkasi edellisiä sekin, että Alander jätti saarnassaan erään rukouksen lukematta kaksi kertaa, niinkuin isiltä peritty tapa olisi vaatinut ja siihen oli totuttu.
Mitä useimmin samaa rukousta kerrotaan, sitä suuremmaksi ansioksi kuuluu sellainen tulevan Paavilaisille. Hän ei ymmärtänyt siis sellaista rukousansiota itselleen ansaita, vaikka siihen oli niin hyvä tilaisuus tarjona. Todellakin valitettava kohta, josta olisi tarvinnut Alanderille huomauttaa samoin kuin joku aika sitä ennen oli samasta laiminlyömisestä eräälle toiselle papille rukoilevaisten puolelta huomautettu.
Oli sanomattakin selvää, että Alanderin esiintymisestä saatiin kielille työtä ehkä enemmän kuin kahden edellisen yhteensä. Häntä sekä kiitettiin että vielä enemmän moitittiin. Mutta yksin moittijoista oli hän siksi lahjakas, että hän näytti kuin näyttikin vaaralliselta kilpailijalta maisterille.
Seurakunnan tunnettu naiskynäilijä Hanhinen, »jolla oli ajatuskyky normaali» ja sen osoitukseksi oli kirjoitellut pieniä, vähän epäselviä uutisia paikkakunnan sanomalehteen, sai viittauksen ryhtyä toimeen. Jonkun päivän perästä saatiin sanotussa lehdessä lihavilla kirjaimilla painettuna lukea kehoitus Kettuniemeläisille, kysymyspäivänä yksimielisesti pyytämään maisteri Krypqvistiä neljänneksi vaalisaarnaajaksi. »Yksimielisyydellä oli heidän voittonsa varma», teroitti normaalijärkinen kynäilijä, »vaan erimielisyydestä oli seurauksena riitoja ja ikävyyksiä». Vielä tehokkaammaksi vaikutukseksi oli kehotuksessa huomautettu »että se oli seurakunnan enemmistön», ja — mikä oli painavasta arvosta — »kirjoittajan mieli.» Kehoituksen kirjoittaja, joka omaan huomattavaan persoonaansa nähden, ei ollut äänivaltainen, oli tietysti juosta livaissut ympäri pitäjää, kumminkin ajatuksissaan, että hän siten voi tietää, mikä oli enemmistön, mikä vähemmistön »normaali» mielipide.
Kun jälleen Hanhinen oli ottanut neljännen pyyntö-asian siipeinsä suojaan, niin oli se kieltämättä joutunut hyvälle kannalle. Ei tarvinnut muuta, kuin seurata hänen nokkansa viittaamaa uraa, niin voi edeltäpäin tietää, että seurakunnan enemmistö oli samalla puolella ja maisteri tulla tipahti kirkkoherraksi kuin itsestään. Sellainen sai tietysti monen hyvälle mielelle, teki monen toivossaan entistä varmemmaksi ja rohkaisi epäileviä ottamaan ratkaisevan askeleen. Mikä suuri hyöty on seurakunnilla normaali ajatuskykyisistä kynäilijöistä!
V.
Kysymyspäivänä saarnasi maisteri sillä liikuttavalla tavalla, joka sai käden sydämelle ja kyyneleitä silmiin. Siinä näki jo moni kuulijoista hengessään ikäänkuin uuden kirkkoherran pitävän tulosaarnansa. Sillä mitä sydän halusta toivoo, se voi sielun silmälle esiintyä toisinaan hyvinkin lähellä, kun se vielä kaukaa epävarmasti häämöittää. Yleensä miellytti saarna, josta ei »kalliita ja rakkaita ystäviä» puuttunut, läsnäolevia sanankuulijoita ja varmensi sitä »normaali» mieltä, että maisteria oli nyt pyydettävä neljänneksi.
Jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi vaalitoimitus, jonka pitäjäksi korkea-arvoinen Tuomiokapituli oli määrännyt lähi-kaupungin provastin V. Tarkkasen. Huhu tiesi kertoa, että Tuomiokapituli oli ensin aikonut määrätä jonkun toisen vaalinpitäjäksi, mutta maisterin esityksestä siitä luopunut. Maisteri oli, nimittäin, siihen aikaan ollut tutkintoa suorittamassa, ollakseen valmis hänelle aiottua kirkkoherran virkaa vastaan ottamaan.
Vaalitoimituksessa oli väkeä läsnä kirkon täydeltä, mutta siinä paljon, joilla ei ollut äänivaltaa. Olipa vaalitoimitukseen saapunut sellaisiakin, joilla muuten ei ollut tapana kirkon ovia avata, ettei he rakastaneet suuria seuroja.
Niin ihmeellinen vetovoima on papinvaalilla ihmisiin! Se on ikäänkuin mereen heitetty verkko, joka vedettynä kaikenlaisia kokoo. Se saa kylmemmätkin ja penseimmätkin sanankuulijat liikkeelle, asiaan innostuneiksi, hyvin pappismielisiksi ja usein tekee sellaisista vielä toisten johtajia. Tämä on yleensä kokemuksen vahvistama ilmiö, jonka perussyytä on toisinaan vaikea lähemmin selittää. Näyttäisi kuin vaali-ilmalla, jos niin käy sanominen, olisi joku erityisempi, vielä selittämätön vaikutus ihmisluontoon, herättäen sitä intoon, pontevuuteen ja toimintaan. Tätä vaali-ilman erityisempää vaikutusta saatiin Kettuniemellä tuntuvasti huomata.