IV.
Halulla ja uteliaisuudella odotettiin sitten, koska vaalipapit saapuisivat Kettuniemelle osoittamaan kuntoaan ja — näyttämään itseänsä. Huhujen kautta oli kyllä saatu heistä kuulla ja tietää enemmänkin, kuin oikein suotavata olisi ollut. Mutta huhujen uutuus rupesi vähitellen kadottamaan viehättäväisyyttään, samoinkuin kesällä helle ensin miellyttäen käy ajan pitkään rasittavaksi. Vasten tahtoa alkoi syntyä epäilystä, jos kaikki juorut olivat tosia tai ainoastaan keksityltä, niinkuin enempi ajattelevaiset tahtoivat väittää. Haluttiin sentähden omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla, millaisia miehiä ne oikeastaan olivat, jotka olivat hakeneet seurakuntaan kirkkoherraksi.
Viimein vaikeni se sunnuntai, jolloin kappalaisen Pitkäsen tuli saarnata arvoisain Kettuniemeläisten rakennukseksi. Päivä oli puoli-pilvinen, sää leutoa ja keli, jollei juuri hyvä, niin mukiin menevä. Väkeä oli sentähden saapunut seurakunnan vanhaan, kunnioitusta herättävään kivikirkkoon runsaasti.
Kappalainen Pitkänen oli nimensä mukaan pitkä mies, mutta hyvin laiha. Myös näytti hän sairaalloiselta ja väsyneeltä, joka vaikutti, että häntä luuli vanhemmaksi, kuin hän oikeastaan oli. Hänen esiintymisensä oli maltillista, nöyrää ja vaatimatonta. Tämä vaikutti kuulijoihin, sillä Kettuniemellä oli totuttu panemaan suuri arvo ulkonaiselle nöyryydelle. Erittäin nöyrä polvien notkistaminen rukoilemisessa oli monen silmissä ei ainoastaan pettämätön kristillisyyden todistus vaan myös sen korkein huippu, jota hurskasmieliset mielellään kirkossa ja seuroissa suruttomain ihmeeksi osoittivat. — Messupappi oli Pitkänen myös, mutta hänen ääntänsä moitittiin matalaksi ja hänen puhettansa vähän pitkäveteiseksi. Ei myös hänen saarnansa tyydyttänyt evankeelisia, jota vastaan rukoilevaiset hyvillä mielin luulivat siinä huomaavansa samaa vanhaa jumalisuutta, jota hekin harrastivat.
Niinkuin luonnollista oli, antoi Pitkäsen saarna ja muu esiintyminen kielille työtä siksi viikoksi. Ahkeraan niistä asioista keskusteltiin kyläkunnissa ja myötä- ja vastaan väiteltiin.
Vaalipapeilla on todella suuri etu siinä kohdassa, ettei heidän tarvitse jäädä kuulemaan, mitenkä heitä työnsä jälkeen ensi-ajalla arvostellaan eli niinkuin myllyssä jauhetaan. Sillä ei sellainen kuuleminen, siitä saa olla varma, useinkaan olisi asianomaisille hauskaa. Erittäin jos on mieliä edeltäpäin, niinkuin oli tapahtunut Kettuniemellä, johdettu vaalipapeille epäsuosiolliseen suuntaan.
Toisella vaalipapilla, pastori Forssilla oli, kiero onni. Edellisenä lauvantaina oli pyryttänyt taivaan täydeltä. Lumi oli tukkinut tiet ja tanhuat umpeen, joten keli oli mitä huonoin. Tästä syystä oli kirkkoon voinut saapua vähemmäksi sanankuulijoita.
Pastori Fors oli keski-ikäinen ja vilkasliikkeinen mies, jonka puhe oli omituisen terävää. Hänen saarnansa oli tunteellista, mutta ettei hän messunut, niin ei saarna herättänyt erityisempää huomiota. Kun lisäksi Forssista oli edeltäpäin levitetty niin pelottavia huhuja, niin sai hän pian jäädä kieliltä rauhaan.
Sitä suuremmalla kiihkolla ruvettiin sen siaan odottamaan viimeistä vaalipappia eli Alanderia, toiset sen tehden toivolla toiset salaisella pelvolla. Evankeeliset odottivat hänessä heidän mieleistään opettajaa ja rukoilevaiset jälleen pelkäsivät hänessä sellaista, ja molempain välillä horjuivat värittömät eli ne, joilla uskon asioissa ei ollut kummankaan mielipidettä.
Sunnuntaina, jolloin Alanderin tuli Kettuniemellä saarnata oli kaunis ja suopea ilma, jollainen talven loppupuolella tekee mielen niin virkeäksi samalla kun se pehmittää kelin ja ennustaa sen joutuvaa loppua. Väkeä olikin saapunut Alanderia kuulemaan ei yksin Kettuniemeltä vaan vielä naapuriseurakunnista, niin että kirkko oli viimeiseen sopukkaansa täynnä, kuin hyvin ahdettu elo-riihi.