Myös hautauspuheita oli maisterilla kyky pitää niin liikuttavia. Tosin ei hänellä usein ollut tilaisuutta sellaiseen, sillä Kettuniemellä oli tullut tavaksi, että ruumiit useimmiten haudattiin hiljaisuudessa, se on, kelloitta, veisutta ja monasti ilman saattoväkeäkin. Viikon kuluessa vietiin ruumiit, ulkonaisia menoja ja tapoja karttaen, väliin kymmenenkin samaan hautaan. Hautausmaa oli, näet, seurakunnan suhteen pieni, sentähden täytyi säästää maata ja käyttää hautaustapaa, joka vähän muistutti silakkain latomista nelikkoon. Tästä kai oli naapuriseurakunnissa syntynyt pilajuttu, että Kettuniemellä oli vaan yksi arkku, jolla kaikki kuolleet, suuret ja pienet vietiin hautaan. Kun ruumiit oli saatu kiireesti kuoleman jälkeen — ei sentään ketään juuri samana päivänä, kun hän oli kuollut — hautaan, niin ajateltiin, tottahan pappi ne sunnuntaina löytää sieltä, kun hauta jätetään peittämättä ja siunaa löytämänsä. Ja niin jäi monasti saattoväki lähimmäisistä omaisista asti pois ja pappi suntion kanssa sai kahden toimittaa koko hautausmenon, joka asian pakosta supistui lyhempään muotoon, mutta ei silti suntiossa ja hänen lapiossaan herättänyt pahaa mieltä.
Ettei siis maisterilla usein ollut tilaisuutta hautauspuheiden pitämiseen, voi sanotusta ymmärtää. Mutta sitä liikuttavammin hän sitten puhuikin, kun siihen tilaisuuden sai. Seuraten tunnettua kultaista sääntöä: »ei kuolleista muuta kuin hyvää», voi hän toisinaan kuvaillessaan poistuneen vainajan autuaallista loppua ja tulevaista onnea saada kyyneleet kuulijainsa silmiin.
Eipä ihme, jos Juorulan vanha piika oli valmis kenelle hyvänsä vakuuttamaan, »ettei sellaista pappia, kuin maisteri oli, ollut koko Suomenmaassa». Ulkomaiden oloja ei hän vielä lähemmin tuntenut, sillä hän ollut matkustanut juuri ulkopuolella lavean Kettuniemen rajoja. Muuten olisi hänen vertausalansa tullut ehkä hieman laveammaksi.
Olisi luullut, että maisterin kaltainen mies, jonka kiitosta niin suuresti ylistettiin, olisi saavuttanut seurakunnan yksimielisen suosion. Mutta niin se tässä matoisessa maassa käy, ettei niin hyvää, että kaikille kelpaisi, yhtä vähän kuin on niin huonoa, että kaikki laittaisi.
Maisterin lahjoista, ahkeruudesta ja avuista huolimatta, oli Kettuniemellä niitä, jotka eivät olleet häneen suostuneet, vaan näyttivät ikäänkuin kaihtivan häntä. Tämä nyt kuuluu vähän oudolta. Sentähden olikin sellaisen nurjamielisyyden johdosta paikkakunnan sanomalehteen kerran syvämietteisesti kirjoitettu: »Tekisi mieli kysyä teiltä: että mitä syytä te voitte tuoda sitä miestä vastaan». Sen kirjoittajaksi, joka lähimmäistensä typeryyttä säälien ei halunsa mukaan kysellyt, arveltiin erästä nousevaa tähteä paikkakunnan naiskynäilijäin joukossa.
Maisteriin tyytymättömät valittivat, että hän saarnasi liian paljo itseänsä, eikä käytöksessään aina ollut suora. Vielä tahtoivat he väittää, että hän mielisteli rukoilevaisia ja enemmän kuin kohtuudella olisi ollut sopivaa, etsei ihmisten suosiota.
Ettei tällaista puhetta järvikylissä, erittäin sen takaisissa uskottu, vaan selitettiin sitä panettelemiseksi, oli sanomattakin selvää. Sillä kävihän maisteri siellä täydellisyyden esikuvasta, jota miltei epäjumalisuuteen vivahtavalla kunnioituksella katseltiin. Nähdä sellaisessa jotain heikkoa puolta tai kuulla siitä edes puhuttavan, olisi tietysti ollut sopimatonta, jopa luettu synniksi.
Varoa sai sitäkin, ettei sellaista ruvennut Myllymäen matamin kuullen puhumaan, sillä kyllä puhuja silloin tiesi kuumaan saunaan joutuneensa, josta ei ollut aivan helppo selvitä. Maisteri oli matamin erityisessä suosiossa ja hänen pelätyn kielensä suojassa, jolla matami hallitsi suurinta osaa seurakuntaa.
Mutta erimielipidettä oli nyt maisterista Kettuniemellä olemassa. Sitä ei voinut kieltää, jollei näkevänä tahtonut silmiänsä ummistaa. Kun toiset maisterissa näkivät jotain enemmän kuin tavallisen ihmisen, ehkä enkelin, niin toiset jälleen huomasivat että enkelillä oli syntisen ihmisen heikkouksia ja vielä sellaisia, joita hyvällä tahdolla olisi voinut välttää.
Siitä huolimatta oli maisteria pyydettävä neljänneksi. Se oli vähitellen tullut jonkunlaiseksi uskonkappaleeksi, jota ahkeraan julistettiin kyläkunnissa samalla kuin kärsimättömästi kyseltiin, milloin vaali oli oleva, jolloin toivo saataisiin toteentumaan. Pian saatiinkin tietää, että vaalisaarnat Kettuniemen kirkkoherran virkaan oli määrätty pidettäväksi kevättalvella.