"Ei vielä, ei vielä, nuori ystäväni! Katsokaamme ensin, mitä nuo punaihoiset riiviöt aikovat vangille tehdä."
Intiaanit olivat vieneet vangin kahden pyssyn kantaman päähän joesta, jossa itse asettuivat riviin. Vanki seisoi yksin — jonkun välimatkan' päässä heistä — kahleitta ja muutenkin kaikin puolin vapaana käyttämään jäseniään.
"Minä näen, mitä he aikovat tehdä, ikäänkuin olisin ollut läsnä, kun he tekivät päätöksen. He tahtovat koettaa, ovatko tuon onnettoman jalat vakavammat kuin hänen kätensä. He tahtovat nyt nauttia ajometsästyksestä."
"Mitenkä?" kysyi Francois.
"He antavat vangin juosta edelle ja merkin annettua hyökkäävät he hänen päälleen keihäineen ja tomahavkineen. Jos valkoihoinen on nopsa jaloistaan, niin ehtii hän kyllä joelle ennen heitä. Me neuvomme häntä silloin suuntaamaan kulkunsa saarelle."
"Ja hänen takaa-ajajansa?" kysyi Francois.
"Muutamat luodit pyssyistämme suojelevat kyllä häntä. — Jos pelko tekee hänen jalkansa rammoiksi kuten hänen kätensä äsken vapisivat, musertaa ensimäinen intiaani, joka saa hänet kiinni, tomahavkilla hänen päänsä murskaksi. Katsoppas, tuolla suoritetaan pian kaikki loppuun."
Vakava hetki, jolloin ihmisajon piti alkaa, oli tullut, kun päällikkö viittaamalla määräsi sen lykättäväksi. Hän osoitti sotilastensa paljaita jalkoja ja sitten vangin jaloissa olevia puolisaappaita. Käden liikkeellä antoi hän merkin, että piti riisua ne pois.
Vavisten istuutui valkoihoinen hiekalle ja veti hitaasti ja epäröiden saappaat jaloistaan, siten ehkä voittaakseen vielä muutamia minuuttia ja kootakseen ajatuksiaan.
"Oi, mimmoisia koiria, mimmoisia riiviöitä!" sanoi Francois purren vihoissaan hammasta.