"Ole levollinen, nuori ystäväni", varoitti Tom pannen samalla kätensä nuorukaisen suun eteen. "Älä ryöstä tuolta onnettomalta viimeistä pelastuksen toivoa. Pieninkin ääni, jonka tuuli vie täältä villien korviin, tekee heidät epäluuloisiksi ja miehen henki on ehdottomasti mennyttä."
Vanki seisoi taas suorana. Intiaanit, jalka eteenpäin ojennettuna ja valmiina silmillään nielaisemaan valkoihoisen, malttoivat töin tuskin odottaa merkin antamista.
Vihdoin paukutti päällikkö käsiään, ja samassa alkoi ajo.
Valkoihoinen juoksi henkensä edestä, mutta yksi intiaaneista oli kuitenkin vikkelämpi kuin hän. Hän saavutti hänet ja heitti häntä keihäällä, mutta ase lensi pakolaisen käsivarren ja ruumiin, välitse haavoittamatta häntä. Heitto oli niin voimakas, että villi itse kaatui pitkin pituuttaan maahan. Takaa-ajettu katsahti — varomattomasti kyllä — taakseen, ja vaikka tämä seisahdus kesti vain silmänräpäyksen, ratkaisi se kumminkin hänen kohtalonsa. Tomupilven ympäröiminä lähestyivät häntä hänen ahdistajansa ja välkkyvä kirves välähti jo hänen päänsä yli, kun hän vielä kerran kokosi kaikki voimansa ja voimakkaasti hypäten pääsi aivan virran äyräälle.
Kanadalainen nosti salaman nopeudella pyssynsä ylös, mutta peläten osuvansa siihen, jonka hengen hän tahtoi pelastaa, epäröi hän ampua. Mutta kumminkin näkyi kohta välähdys, luoti kiiti hänen tarkasta pyssystään — ja kuolon huudahdus kuului rannalta. Samalla hajoitti tuulenhenkäys tomupilven, ja metsästäjät näkivät, että luoti oli kaatanut yhden villeistä. Tämä piti kuitenkin kädessään onnettoman valkoihoisen päästä tempaamaansa päänahkaa, itse makasi vanki poloinen mykkänä hiekalla joen rannalla.
Odottamaton laukaus, jota seurasi metsästäjien sotahuuto, sai aikaan raivoisan ulvonnan rannalla, ja muutamat intiaanit menivät varomattomuudessaan niin pitkälle, että he uhkamielisinä sinkauttivat aseensa saarta kohti.
Päänahaton vanki parka nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja vaipui taas nääntyneenä maahan, Tämä kauhea näytelmä pöyristytti metsästäjiä.
"Oi millaisia koiria!" huudahti Tom purren hammasta. "Mutta jos ne ovat ainoastaan nylkeneet häneltä päänahan, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä siitä ei seuraa vielä kuolema, hän voi vielä pelastua."
Ja ikäänkuin yllytyksenä rohkean päätöksensä toimeenpanemiseen tuntui tuosta hyväsydämisestä metsästäjästä aivan kuin valittava ääni vastaiselta rannalta rukoilisi häneltä turvaa.
"Tuo onneton pyytää apua", sanoi hän: ja nyt vasta hän kohotti päänsä pensaikosta, jossa hän oli ollut kätkeytyneenä.