"Ellen erehdy, on nyt jälellä vain viisitoista", sanoi Toin ja samalla hän taittoi kuivan oksan viiteen osaan ja pisti ne maahan — "on hyvä laskea kuolleiden lukumäärä. Pidä nyt vaaria", keskeytti hän pilantekonsa, "minä näen poppelin lehtien tuolla liikkuvan, eikä suinkaan tuuli tuolla tavoin pudistele oksia, vaan luultavasti on se yksi punaihoisista lurjuksista, joka joko kiipeää siihen tai on jo sen latvassa."
Pamahdus, ja luoti, joka lensi yhteen niistä puunrungoista, joista metsästäjät olivat tehneet suojapaikan, todisti, että vanha metsästäjä oli arvannut oikein.
"Tuhat tulimmaista!" sadatteli kanadalainen, "noista heittiöistä alkaa olla, haittaa: meidän täytyy menetellä viisaasti saadaksemme intiaanin näkyviin."
Samalla hän riisui hattunsa, ja metsästyspaitansa, jotka hän sitten pani riippumaan niin, että viholliset ne näkivät.
Francois katseli tarkoin tuota vanhaa kettua.
"Ja nyt varovasti", kuiskasi kanadalainen, "jos vihollisemme olisivat valkoihoisia, en minä asettuisi tuon linnunpelättimen taakse, vaan sen viereen, sillä ne luulisivat metsästyspaitaa ja hattua minuksi, mutta intiaania ei voi siten pettää. Hän tähtäisi vasemmalle tai oikealle puolelle nuttuani, ja sentähden asetun minä sen laakso. Laskeudu sinä alas, Francois, ja samoin sinäkin Pedro; muutaman minuutin kuluttua kuulette te luotien suhisevan ympärilläni."
Tom kyyristyi nuttunsa taakse valmiina heti ampumaan poppeliin, niin pian kuin intiaani siellä tulisi näkyviin.
Kävi niinkuin hän oli edeltäpäin sanonutkin. Lakki riippui muutaman sekunnin paikallaan, kun luoteja lensi molemminpuolin puunrunkoa, ja kanadalainen huudahti hymyillen: "Kas niin! Mutta löytyy valkoihoisia, jotka voivat vetää intiaania nenästä. Francois, pistäppä sillä aikaa uusi puupala maahan, sillä heti on meillä yhtä vihollista vähemmän." Sitten hän hitaasti nosti pyssynsä.
Haavan oksien välistä tuli näkyviin epäselvä varjo, josta kuitenkin selvästi erotti intiaanin pään. Intiaani tahtoi kiivetä ylös nähdäkseen, mitä laukaus oli saanut aikaan. Pyssystä, joka ei koskaan ollut erehtynyt, pääsi nyt laukaus, ja kuten puusta putoava kypsä hedelmä, vieri utelias oksalta oksalle, turhaan tavoitellen kiinni jostakin suuremmasta oksasta.
Tätä mestarilaukausta seurasi sellainen kauhean raivoisa ulvonta, niin että yksin tuo haavoitettu kullanetsijäkin heräsi unestaan. "Pyhä neitsyt", voihki hän, "armahda minua."