"Kiittäkää häntä ennemmin", keskeytti hänet Tom, "ulvonnallaan voivat intiaanit tosin säikähdyttää sellaisen ensikertalaisen kuin te olette, mutta ei suinkaan metsästäjää, joka on tottunut erämaan elämään. Nämä lurjukset koittavat matkia sakaalia, joka öisin ulvoo erämaassa, ja matkivat niin, että luulee heitä olevan parikymmentä, mutta useimmin on heitä vain neljä tai viisi. Jospa saisimme nämä heittiöt hyökkäämään yhtaikaa, niin ei ainoakaan heistä palaisi kotikyläänsä kertomaan omaisilleen tappiostaan. Mutta hiljaa, nyt tiedänkin", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. "Jos me loikoilemme täällä ja olemme olevinamme kuolleita, niin eivät luodit satu meihin, sillä niitä pitäisi lähettää puun latvoista, eikä sinne enää toinen mielellään nouse. Nuo heittiöt janoovat nyt vertamme eivätkä tahtoisi lähteä täältä saamatta meidän päänahkojamme. Eteenpäin siis ja reippaasti toimeen; minä uskon sen onnistuvan."
Kuten aina, seurasi nytkin sanoja toiminta, ja nuo kolme metsästäjää olivat tuskin nousseet suoriksi puunrunkojen taakse, ennenkuin yhteislaukaus joen rannalta räsähti ruoikon laidassa. Kanadalainen painoi äkisti lakkinsa alas, ikäänkuin laukaus olisi sattunut häneen; syvä hiljaisuus, joka vallitsi nyt saarella, näkyi saattaneen intiaanitkin siihen luuloon.
Muutamia sekunteja myöhemmin seurasi uusi parvi nuolia ja luoteja saarelle, mutta yhä oltiin siellä hiljaa ja ääneti. Kuolon hiljaisuus tuntui vallitsevan ruoikossa ja pajupensaikossa.
Metsästäjät loikoilivat edelleenkin pitkän aikaa liikkumatta, tähystellen puiden latvoihin.
"Eikö teistä näytä kuin yksi heittiöistä aikoisi kiivetä ylös pajuun?" kysyi Pedro hiljaa; "oksat liikkuvat niin omituisesti."
"Aivan varmaan", vastasi Tom yhtä hiljaa, "eikä se ole kukaan muu kuin itse Verikoura, sillä kellään toisella ei olisi rohkeutta sitä tehdä. Älkää liikkuko, olkaa olevinanne kuolleita. Älkää liikkuko edes siinäkään tapauksessa, että hän ampuisi. Uskallan lyödä vetoa suurestakin summasta, että hän tässä hämärässä ja kovassa mielenliikutuksessa, jossa hän ehdottomasti nyt on, pelätessään luodin joka silmänräpäys sattuvan häneen, ei osu kehenkään meistä."
Huolimatta siitä ilmeisestä vaarasta, johon he tämän juonen kautta joutuivat, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus, joten kukin heistä jäi liikkumatta makaamaan paikoilleen.
Punaihoinen soturi kiipesi erittäin varovasti oksalta oksalle, kunnes hän pääsi siksi korkealle, että voi nähdä saaren keskustaan.
Vaikkakin lehdet kätkivät hänet noiden kolmen metsästäjän näkyvistä, oli kumminkin hämärästä huolimatta vielä siksi valoisa, että voitiin tarkata kutakin hänen liikettään. Intiaani uskalsi nyt pistää päänsä lehtien välistä ja tarkastella pientä saarta. Nähdessään maassa makaavat ruumiit, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän kenties epäili, että tässä oli petosta, sillä äkkiä tuli koko hänen ruumiinsa näkyviin, ärsyttääkseen siten metsästäjiä käyttämään pyssyjään siinä tapauksessa, että he vielä, olivat elossa. Mutta saarella ei näkynyt mitään liikettä. Päällikkö — sillä kuten Tom oli oikein arvannut, oli se itse päällikkö — kohotti nyt aivan hitaasti pyssyään, laski sen poskelleen, pani sen sitte alas ja toisti useamman kerran tätä leikkiä. Mutta valkoihoiset olivat liikkumatta, ja tämän johdosta, villi päästi kaikuvan riemuhuudon ja laukasi pyssynsä. Suurenpuoleinen puunsirpale, joka oli irtautunut aivan lähellä Pedron päätä olevasta puusta, sattui metsästäjää otsaan ja haavoitti häntä lievästi. Pedro pysyi kumminkin yhtä liikkumatta kuin hänen vieressään oleva pudonnut kuiva puupalanen. "Kirottu punanahka, odotappa vain, minä kyllä tulen tekemään tilin kanssasi", siinä kaikki, mitä hän sanoi.
"Onko joku tullut haavoitetuksi?" kysyi Tom huolissaan.