Näky, jonka erämaa vastikään oli tarjonnut, muuttui ikäänkuin loitsimisen kautta. Noin tusina villiä hevosia, jotka vähää ennen olivat sammuttaneet janoaan joessa, kiiti täyttä laukkaa yli kentän ja, niiden perästä ratsastaa karautti parvi intiaanisotureja. Istuen kyyryllään hevosen selässä ilman satulaa ja polvet melkein leuan korkeudella, siten antaakseen hevoselleen enemmän vapautta liikkumiseen, kiitivät he melkein myrskytuulen nopeudella eteenpäin vähääkään välittämättä tiellä olevista esteistä.
Aluksi voi huomata ainoastaan viisi villiä ratsastajaa, mutta pian ilmestyi niitä ainakin kaksikymmentä. Toisilla oli keihäät aseina, toiset heiluttelivat kokoonkäärittyjä heittonuoriaan. Kuten parvi laihoja henkiä riensivät ne eteenpäin ja pysähtyivät sitten lähelle saaren vastapäätä olevaa aukeamaa.
Pedro heitti kysyvän katseen kanadalaiseen, ikäänkuin tutkiakseen, oliko hänkin ajatellut tätä mahdollisuutta, kun hän tahtoi saada Francoisin mieltymään seikkailurikkaaseen ja vaaralliseen metsästäjäelämään. .
Hetkiseksi rypistyi Tomin uljas otsa ensi kerran. Synkkä katse oli vanhan metsästäjän vastauksena toverin äänettömään kysymykseen.
"Siinä nähdään", ajatteli. Pedro, "että liian suuri kiintymys ei aina ole hyödyksi. Se panee rohkehimmankin miehen vapisemaan sen puolesta, jota hän rakastaa yhtä suuresti kuin omaa elämäänsä. Meidän kaltaiselle seikkailijalle ei pidä olla mitään, johon hän koko sydämestään on kiintynyt."
Muutos, jonka intiaanien esiintyminen sai aikaan tässä aro-näytelmässä, oli hämmästyttävä. Kuten varpusparvi, kun haukka syöksyy niiden kimppuun, hajaantuivat villit hevoset joka taholle, ja muutamassa silmänräpäyksessä ne olivat kadonneet näkyvistä.
Näytelmä sai lopuksi toisen käänteen. Vieras, jonka piti esittää yhtä lyhyen kuin kamalan osan, oli astunut näyttämölle. Se oli muuan ratsastaja, jonka nuo kolme saarella olevaa miestä heti tunsivat valkoihoiseksi. Maan epätasaisuus oli varmaankin estänyt häntä näkemästä vihollisiaan siihen hetkeen saakka, jolloin hän kokonaan joutui niiden keskelle, sillä intiaanien tummia haamuja näkyi kaikkialla, ainoastaan joelle oli tie vielä vapaa.
Kauhea vaara, johon vieras oli joutunut, näytti kokonaan masentaneen hänet. Ohjaten huolettomasti laukkaavaa hevostaan, heitti hän hämmästyneen katseen ympärilleen — pakoa ei ollut ajattelemistakaan muualle kuin joelle, jonkatähden hän nyt ohjasi hevosensa sinne.
Mutta ne muutamat hetket, jotka olivat kuluneet epäröimiseen, antoivat viholliselle hyvän tilaisuuden lähetä häntä.
"Hän on mennyttä miestä", huusi kanadalainen, "tehköön mitä tahansa, on hänelle nyt jo liian myöhäistä ehtiä joelle. Me emme voi tehdä mitään muuta kuin levollisina ja hiljaa katsella tuota kamalaa näytelmää, joka ihan paikalla avautuu silmiemme eteen."