Klaus. Kun hän oli viimeiset roponsa menettänyt, tuli parhaiksi karhuntanssittaja kojujen välistä, ja siitä syntyi suuri hälinä ja melske, ja paljon markkina-väkeä riensi kojuistaan, katselemaan tuota hyppivää karva-rullia, ja muiden muassa myöskin Niels Erichson; eikö totta, Niilo-mestari?
Erichson. Varmaan; mutta kun kontio jälleen oli poissa ja minä palasin kojuuni, niin — haloi, minnekkäs tikari on joutunut? Minä paikalla kuin nuoli ulos kojustani, ja tuskin kymmenen askeleen päässä tapasin torilla nuoren herrani, joka seisoi aivan rauhallisena, leikiten tikarilla, ikäänkuin olisi hän ostanut sen käteisellä rahalla. Minä tartuin hänen käsivarteensa ja huusin, että hänen piti antaman se takaisin jälleen, mutta silloinpa oli hän näppärä, käänsi oman aseeni terän minua kohti, sivalsi jänterini poikki, ennenkuin minä ehdin väistyä, ja veri juoksi virtana vain.
Bugslaff. Hän sanoi mua varkaaksi, tuo hävytön roisto! Hän sanoi siten vielä toisenkin kerran, ja minä pidin parhaana estää häntä kolmatta kertaa lausumasta siten.
Herttuatar. Bugslaff! — (Äänettömyys, sitten Erichson'ille). Mies, onko totta, että poikani varasti sulta tikarin?
Erichson. Enhän minä ollenkaan tuntenut häntä, teidän ruhtinallinen armonne, ja hänen puheistaan ja tinkimisestään — kuinka saatoin hänet siitä herttuaksi tuntea? Jospa minä sen vain olisin tiennyt, olisin kernaasti antanut hälle veitsen, kylläpä Teidän ruhtinaallinen armonne sen sittemmin olisi maksanut.
Herttuatar. Ja miks'et sinä, Bugslaff, tullut äitillesi toivoasi ilmoittamaan?
Bugslaff (Tahtoo sanoa jotain, katsoo äkkiä äitiinsä, kääntyy poispäin).
Massov. Hän tiesi kai hyvin, että häntä on ankarasti kielletty aseita käyttämästä, ennenkuin hänen hurjuutensa on masentunut. Kun hän halusi tikaria, piti hänen tietysti hankkia se salaa.
Bugslaff. Haa, uskallatteko Te — — —?
Massov. Saatatteko, suoraan katsoen, valehdella, ett'ette tämän miehen pöydältä ottanut mitään maksamatta?