Massov. Samantekevä; mitä tässä todistuksilla tehdään? Asia on selvä. Syyllinen ei valhettele.
Henoch. Luvallanne — vaikka minä olen vain kurja juutalainen — — —
Bugslaff. Kuunnellaanko todistusta siitä, olenko minä varas vai enkö, vai estelläänkö todistajaa siksi, että hän on halpa juutalainen?
Herttuatar. Sävyisästi poikani! — Jatka, juutalainen!
Henoch. Taivas suokoon Teidän herttuallisen armonne elää sata vuotta ja saada paljon iloa ja kunniaa armollisesta herra junkkeristanne, niin totta kuin minä nyt lausun ainoastaan, mitä nähnyt olen.
Massov. Asiaan!
Henoch. Minä näin, kuinka hän tinkieli tuota terävä-kärkistä veistä ja kuinka hän menetti rahansa noiden hirtehisien, porvarinpoika-ryökäleiden seurassa, ja kuinka tanssiva karhu luntusti esiin ja siitä nousi yleinen mölinä, ja kuinka kaikki riensivät katsomaan, miten se julma peto käveli kahdella jalalla. Ja sitte meni junkkeri pois, noin vain ajatuksissaan, ja heitti usein ihailevia silmäyksiä veitseen, kuni sulhanen armaasen morsiameensa. Nyt, mietin minä itsekseni, nyt, Salomon Henoch, sinun pitää mennä tarjoomaan hälle rahoja lainaksi kristillisestä prosentista, ja kun hän sitte herttuana maksaa ne sulle takaisin, saat tarpeeksi täyden summan ja prosentin myöskin.
Massov. Ja sinä uskalsit?
Henoch. Uskalsin? Minä ainoastaan ajattelin siten mun tuhmassa päässäni, eikä hän olisi ehdotukseeni suostunutkaan, sillä hän on niin ylpeä, että sylkäsee, kun kurja juutalainen hälle hyvän-päivän tekee. Siis otti hän veitsen, yhä vain noin ajatuksissaan, eikä sitä nähnyt kukaan, paitsi minä. Mitä hyppivä karhu minua liikutti? Minulla on muutenkin kylliksi karhuilemista! Ja kun hän sai veitsen käteensä, astui hän muutaman askeleen eteenpäin, avoimelle paikalle, ja kurkisteli ympärilleen, aivan kuin olisi hän ollut metsästämässä ja olisi pälyillyt hirvittävää petoa, hän kuunteli ja hänen silmänsä oikein säkenöivät, ja sitte hosui hän ylt'ympäriinsä ilmaa, aivan kuin olisi pitänyt itse karhua kurkusta, ja samassa tuli tuo ruotsalainen ihan hurjana, sieppasi häntä käsivarresta, huutaen: Haloi, varas, varas! ja aikoi väkisin riistää häneltä veitsen takaisin. Mutt' eihän nyt kummempaa! Arvatkaas mitä armollinen junkkeri teki? Hän sivalsi veitsellään — ja se oli oikea surman sivallus — yhä noin vain ajatuksissaan, hän luuli, näette, luultavasti joko karhun ja villisian hänen käsivarteensa tarttuneen, ja sitte siihen kokoontui koko markkina-väki, ja siinä oli sitte koko juttu.
Klaus. Kaulani kautta, noin oli asian oikea laita, Teidän ruhtinaallinen armonne.