Henoch. No, pitikös sen toisin olla sitte? Tarvitsisko Pommerin herttuan varastaa turhanpäiväistä veitsi-ramua, herttuan, joka saisi sekä kristityitä että juutalaisia takaukseksi, kuinka paljon tahansa, ja ilman panttia vallan? Ja jos hän korkea-sukuiseksi huvikseen olisi aikonut varastaa sen, olisiko hän jäänyt paikalleen seisomaan, leikkimään karhunjahtia varastetulla aseella? Vaikka minä olen vain kurja juutalainen — mutta varastamisen tunnen minäkin.
Massov. Kylliksi. Me tiedämme jo kaikki, mitä tietää tarvitsemmekin. Paljoko sinä vaadit, ruotsalainen?
Erichson. Minä pyydän viisikymmentä kultaguldenia sairastus-rahoiksi, jotta saan käteni terveeksi jälleen, ja vahingon-palkkioksi siitä ajasta, jona en kykene työhön.
Herttuatar. Te saatte kaksi sen vertaa, (hiljaa hälle) kun ette vain hiisku sanaakaan tästä tapauksesta. Mitä poikaani tulee — —
Massov. Mieheltä, jota hän haavoitti, pitää hänen pyytää anteeksi.
Bugslaff. En, en milloinkaan! Tappakaa minut — vaan sitä en tee sittekään. Hänelle tapahtui aivan oikein.
Massov (kiivaasti). Junkkeri!
Herttuatar. Jättäkäämme nyt hänet yksikseen. Kunhan ehdit asiata ajatella, puhumme siitä sittemmin. Herra pormestari, palkitkaa todistajan vaivat.
Henoch. Vaikka minä olen vain kurja juutalainen, en kuitenkaan ota maksoa siitä, että olen kertonut, mitä todellisesti tapahtuvan näin, — sit'ei tee Salomon Henoch.
Herttuatar. Massov, minulla olisi Teille sanottavaa.