Dörte. Kuuleppas, Henning, sun kurisi alkavat ajan pitkään tuntua tukalilta. Miksi sinä alati kieput ympärilläni, nostellen olkapäitäs? Ja mitä nuo haa- ja hm-huudahdukset ynnä muut hullun-vehkeet merkitsevät? Ken on sinulle pahaa tehnyt, jotta aina kävelet kyräillen, kuin kiukkuinen sonni?
Henning (hieroen hattuaan käsiensä välissä). Minullekko, Dörte? Oi, minulle ei ole kukaan mitään tehnyt; kenpä viitsis tehdäkkään Henning'ille mitään; Henning tekee työnsä, kulkee omia teitään, jättäen lopun taivahan Taaton huostaan. Mitäpä huolittaiskaan Henning'istä; Henning on vain palkka-renki, on vain olevinaan pikkusen parempi kuin tavallinen, nelijalkainen työ-juhta; niinkauvan kuin se auran va'on päähän viepi, ei sille kukaan mitään tee. Kenpä viitsis tehdäkkään Henning'ille mitään?
Dörte. Tuhmia puheita!
Henning. Niinpä niinkin, — niinkuin renki puhua osaa. Prinssi osaa tietysti paremmin.
Dörte. Siihenkö tähtäsit? Sitäpä ajattelinkin!
Henning. Tietysti niinkauvan kuin ei prinssiä ollut pilkisteltävänä, oli Henning kylliksi hyvä. Silloin kuului "kulta Henning" ja "hyvä Henning", Henning siellä, Henning täällä, Henning kaikkialla. Ja jospa vain pähkinä-pensaat tuolla alhaalla puutarhanaidan vieressä voisivat puhua — — —
Dörte (kädet puuskassa, mennen aivan hänen eteensä). Olehan toki vaiti, ja suo mulle suunvuoro. Minä tiedän varsin hyvin, että välimme muinoin oli toisin, mutta minulla yksin on syy sitä valittaa.
Henning. Luonnollisesti! "Tule tänne, syyparka — —!" Miesväen niskoilla vika aina makaa, — tiettyä se.
Dörte. Miksikä sinä, joka ennen olit iloinen, nöyrä ja hyväluontoinen poika, heti muutuit vanhaksi jöröpääksi, kun nuori junkkeri taloon tuli?
Henning. Hm! Kenties juuri sentähden, että hyvänluontoinen, ystävällinen Dörte-neito muuttui ylpeäksi, heiluhäntäiseksi ryökkynäksi, heti kun nuori junkkeri taloon tuli.