Dörte. Nytpä valehtelit kurkkusi täyden, Henning.
Henning. Luonnollisesti! Ainahan miesväki valehtelee, kun naisväelle puhtaan totuuden sanoo.
Dörte. Totuuden? Minä sanon sinulle totuuden, Henning. Aivan hyvin huomasin minä jo alustapitäin, kuinka sinun nenääsi kirveli, kun nuori herramme Lanzkeen tuli. Ja siitä päivästä aikain olet sinä vaaninut minua, kävellyt kuin kissa kuuman puuron ympärillä, ett'en ole saanut junkkeria tervehtiäkkään, ennenkuin sinä olet kuonosi väliin tunkenut. Minä sanoin itsekseni: Mitä, — siitäkö kohdasta saapas nyt puristaa? Ja tuonko ai'ot vihdoin mieheksesi ottaa, mokoman pahankurisen, ilkeän kippura-nokan? Siitäpä vasta aika huoneen-ristin saisitkin. Ei — ja nyt heti pitää mun hälle huomauttaa, että aikeensa minun suhteeni huonosti onnistuvat, ja olla iloinen junkkerin kanssa, josta asianomainen huomatkoon, että kohteliaita ihmisiä kohdellaan kohteliaasti ja törkeitä hölmöjä — kartetaan. Niin on asia! Nyt sen tiedät, jätä siis minut rauhaan tuhmuuksiltasi! (Kääntyy äkkiä, menee jälleen takan luo).
Henning. Luonnollisesti! Ensin panevat he ihmisen pään ihan pyörälle, ja sitte pitää heidät jättää rauhaan! Jatkakaa vain, kulkekaa vain tietänne eteenpäin, Dörte-neito; kyllä minä teidät rauhaan jätän. Mutta häntä, tuota maankuleksiaa, tuota prinssiä — — —
Dörte. No?
Henning. Jota meidän on täytynyt nenästä neuvoa, joka valjastaa hevoset auran taakse — — —
Dörte. Onko se hänen vikansa?
Henning. Häntä min'en pidä pölhöäkään parempana, vaikka hän itse kummittelee olevansa taivahan Tekiätä viisahampi.
Dörte. Niin sinä todellakin "puhut kuin keitetystä lampaan päästä." Vaan omaksipa turmiokses pakisetkin, poikoseni.
Henning. Ja jos ei mulla enää muuta turmeltavaa ole, menen jo ajoissa pähkinäpensaasta hakemaan itselleni parin notkeita raippoja, ja kun vain vielä kerran näen prinssin tuhmuuksia tekevän, otan niillä hänen selästään "kirjavan takin mittaa" — ja oikein aika miehen kädellä!