Ensimmäinen kohtaus.
(Oikealla kuuluu pitojen hälinää, lasia kilistetään, nauretaan ja puhellaan.) Massov (seisoo keskellä huoneita). Achim (sota-asussa, tulee oikealta). Sitte Herttuatar.
Massov. Oletko antanut hälle kirjeen, Achim?
Achim. Rouva herttuatar otti sen kädestäni ja vaaleni aivan kuin olisi hän aavistanut, mitä se sisälsi. Mutta hän vastasi erääsen herra von Krokov'in tekemään kysymykseen, sitte viittasi hän minun poistumaan.
Massov. Hyvä. Ja nyt, Achim, ratsaille, ja ota kymmenen tai kaksitoista tanakkaa miestä mukaasi. Jos kiirehditte, olette vielä ennen yötä määräpaikassa. Tässä kirjallinen käskyni hätävaraksi —
Achim (tallettaen sen költerinsä alle). Hyvässä tallessa, armollinen herra hovimarsalkki.
Massov. Sukkelaan! Me emme sua unhoita, jos miehen lailla toimes täytät. (Achim nyykäyttää päätään, pois).
Massov (yksin). Jälleen voin hyvin. Asiat muuttuivat jo pahalle tolalle; talonpoika petti minut häpeällisesti, pojan koko viha ja epäluulo on herännyt, ei missään mulle tuetta, voidakseni ryhtyä kapinaa masentamaan. Nyt — tärkeimpänä hetkenä — pitää vaimonkin se ymmärtää, vaikka sillä olisikin ainoastaan kymmenes osa tuon vaimon älystä — — — (Herttuatar tulee vitkaan, kirje hermottomana alasriippuvassa kädessä.) Te olette kai lukenut?
Herttuatar. Kuollut! Min'en luullut tuon sanoman niin syvästi liikuttavan sieluani. — Kuollut! Hän, jolle nuoruuteni annoin, hän, joka mua halventaa, mua sortaa tahtoi! Hänen kuolemansa minut vapautti — ja kuitenkin samassa teki mun niin kurjaksi! — (Käsivarret ristissä, kävelee edestakaisin, tarkkaamatta Massov'ia.)
Min'en saata vuodattaa kaipauksen kyyneleit hänen tähtensä, — kenpä multa kyyneleitä odottaakaan? Mutta ett'en voi olla iloinenkaan, ett'en voi tuntea itseäni täydellisesti vapautetuksi, pelastetuksi, sehän toki on kummallista! Eikö totta, Massov? (katsomatta häneen).