Massov. Eloon-jäänyt on voittaja, ja voitto aina jalostuttaa. Muistatteko — — —
Herttuatar. Minä muistan kaikki; kuinka hän alussa kohteli mua kuni lasta, ja sitte, huomattuaan vakavan mielenlaatuni, koki sitä masentaa; kuinka hän vaati kuninkaallisen isäni mulle antamia lahjoja ja, kun minä kielsin, heitti minut vankeuteen, jossa ilman Teitä olisin saanut hiutua vuodesta vuoteen, — kaikki, kaikki muistan päivänselkeästi; ja kuitenkin — antaisin tämän käteni, jos olisin saanut olla hänen kuolinvuoteensa ääressä, muutella hänen patjaansa ja hälle virvoittavaa juomaa tarjota.
Massov (kylmästi). Te olette pyhimys.
Herttuatar. En; mutta minä olin hänen vaimonsa. — (Äänettömyys.)
Massov. Ja mitä nyt olette ajatellut tulevaisuudestanne?
Herttuatar. Ajatelkaa Te sitä toistaiseksi minun puolestani. Minun ajatukseni ovat hämmennyksissä mennehitten aikojen muistoista.
Massov. Minä olen jo ajatellut. Ennen päivän-laskua ovat lähettilääni poikanne luona ilmoittamassa, että hänen heti on tuleminen äitinsä, Pommerin hallitsiattaren luoksi.
Herttuatar. Massov, oletteko tohtinut? Hän on täysi-ikäinen. Hän ei tule; tuskinpa äidin luoksi, hallitsiattaren luo ei varmaankaan.
Massov. Sitäkin jo ajattelin. Senpä tähden annoinkin lähettiläälleni seuraksi aseellisia, jotka, joko hyvällä tai pahalla, tuovat hänet Teidän eteenne, jotta hän vihdoinkin oppisi tottelemaan.
Herttuatar. Väkivallalla?