Bugslaff. Isäni — kuollut! (peittää kasvonsa käsillään. — Äänettömyys).
Lange (lähenee Bugslaff'ia, laskee lohduttavana kätensä hänen olkapäälleen).
Henoch. Ja sitte meni Henoch — vaikk'ei ole muuta, kuin kurja juutalainen — sitte meni Henoch, nelinryömin kontaten vinnin yli kanahuoneen tikapuiden luo, ja kun alkoi niitä myöten kiivetä alas, tikapuut katkesivat, ja Henoch putosi maahan, nenä poroon, mutta Jumala salli hänen vielä toki jäädä eloon, ehkä sentähden, että pääsisi Lanzkeen varoittamaan junkkeria, jott'ei hän joutuisi konnien kynsiin, vaan että armollinen Jumala saisi pitää hänet ihmisten ilona sata vuotta vielä! (Lähenee nöyränä Bugslaff'ia, suutelee hänen röijynsä lievettä).
Bugslaff. Kiitos, Henoch. Sinua en unhoita, mutta nyt matkaan!
Lange. Minne ai'otte, junkkeri? Kun ne jo ovat tuolla tiellä; onhan tämä seutu niin autio ja lakea, kuin kämmeneni tuossa; luuletteko, ett'eivät ne näe teitä ja ett'ei viisitoista miestä voi tietänne salvata?
Bugslaff. Minä tunnen hevoseni.
Lange. Ee-e', junkkeri, ei sinnepäinkään. Sen ovea on piru kiini naulinnut.
Dörte. Meidän täytyy piiloittaa junkkeri.
Lange. Kyllä kai ne toki ovat siksi sukkelat, että joka mytyn ja korren pari kertaa pyörittävät. Junkkeri, tiedättekö mitä? Ottakaa Henoch'in pitkä talli-nuttu yllenne ja heittäikää tuohon penkille pitkäksenne ja — Henoch, onhan sulla poika?
Bugslaff. Kurjaa naamari-peliä! En, min'en siihen suostu! Ennemmin viikatteilla ja sauvoilla tuonne ulos — — —