Henning. Haha! Tuon hiiren-loukun minä tunnen. Ee-e', herra päämies, älkää luulkokkaan Henning'in enään antavan mokoman korkeamielisen talon tyttären vetää miestä nenästä. Sitä on Henning jo liian kauan sallinutkin. Mutta nyt — — —
Achim. Et ainakaan vahingolle tule (näyttää hälle kukkaroa).
Henning. Pitäkää vain itse roponne, ja vaikkapa tarjoaisitte sata taaleria, rahalla ette Henning'iä viekoittele. Ellen olisi vannonut kostaa tuolle herttua-junkkarille, että hän täällä sieppasi lusikkani nenäni edestä, juuri kun sitä ai'oin vatiin kuroittaa — — —
Achim. Sinä siis vihaat nuorta herraa?
Henning. Ja tietäkääs minkätähden! Katsokaas, herra päämies, ennenkuin hän tuli Lanzkeen, pidettiin minun aivan kuni omaa lasta, eikä isäntä eivätkä muutkaan olisi voineet elää eikä kuolla ilman minutta. Eivätkös asiat olleet sinnepäin, isäntä?
Lange. Suus'kiini, kurja kadehtiva jäärä!
Henning. No niin, kadehtiva minä olen, mutta nytpä en sentähden pidäkkään suutani kiini. Te olisitte myöskin kadehtiva, jos teitä janottaisi ja joku joisi kruukkunne kuiviin, tai jos olisitte nälissänne ja joku sieppaisi viimeisenkin leipäpalasen suustanne. Ja sentähden — — —
Achim. Lyhyesti lausuen: Missä on junkkeri?
Lange. Tuo konna on hevosilla palaisiksi ajettava, jos hän vain — koira! (Uhkailee itsekseen).
Dörte. Armahin kulta Henning, jos nyt minä — — —