Lange. Kiitoksia poikani. Minull' onkin nälkä, kuin talvisella sudella.
Henning. Ja tämän putellin — hyvää Stargardt'in olutta — tämän pisti vanginvartia mulle salaa teitä varten. Se on se Veit Klinker, meidän sepän veljenpoika, ja paitsi sitä on kaikilla paha silmä Massov'iin.
Lange (istuu pöydän ääreen, juo). Tämä virvoittaa, Henning! Min'en ole neljäänkolmatta tuntiin maistanut mitään muuta, kuin vettä, ja vettä — sen tiedät sinäkin — min'en kärsi saappaissanikaan, sitä vähemmin vatsassa.
Henning. Pitäkää hyvänänne. Tämähän onkin viimeinen päivällisenne.
Lange (syöden, tyynesti). Miksi niin, Henning?
Henning (pyyhkien tukkaansa). Hm! Niin! Kyllähän te tiedätte, että — — —
Lange. Minä luotan junkkeriini. — Täm'on oivallista olutta (juopi).
Henning. Rasvatkaa vain kurkkuanne; sillä kyllä teidät hirtetään — vähintäinkin.
Lange. Sinullapa lohdutusta!
Henning. Voipi ehkä tulla pelastus — voipi tulla kuolemakin. Veit kai tietää parhain. Mutta syökää vain toki rauhassa, jos teitä maittaa; saattaahan vielä pari hetkeä — — —