Lange. Minäkö, rouva herttuatar? Aivan tietämättäni.
Herttuatar. Saattaako omatuntosi valehdella vasten silmiäni?
Lange. Omatuntoniko, rouva herttuatar? No niin, minulla on tosin vain raaka, talonpoikainen omatunto, mutta on se minun aina toki maata antanut — vieläpä täällä tornissakin, jossa en suinkaan ole höyhen-tyynyillä lepäillyt.
Herttuatar. Sinä olet kiihoittanut poikaa äitiänsä vastaan.
Lange. Minäkö, rouva herttuatar? Ee-e', empä — sit'ei tee Hans Lange! Siitä on perin toinen väki huolen pitänyt.
Herttuatar. Onko hän aivan sinun tietämättäsi kutsunut kokoon maan aateliston ja hyökännyt kaupunkia vastaan?
Lange. Ei, Teidän ruhtinaallinen armonne, sen minä tosin neuvoin hänen tekemään, mutta siihen ei mun tarvinnut turhia sanoja kuluttaa, sen hän ymmärsi itsestäänkin. Kun pojalta suljetaan tie oman isänsä kuolin-vuoteelle, on hällä joko tämä tai tämä (viittaa päähän ja sydämeen) vaillinainen, ellei hän — — —
Herttuatar. Vait! Min'en ole tottunut alamaisiltani syytöksiä kuulemaan. Aika on tärkki. Meill' on, taivaalle kiitos, toki kylliksi voimaa kapinata kukistamaan. Mutta kun hän on minun poikani ja kun, hänen hillimättömän nuoruutensa tähden, soisin hälle erhetyksensä anteeksi, tahtoisin keskeyttää kapinan. — — Sinä olet ohjannut hänen luonnettaan, valitettavasti kyllä, pahaan. Sinä voit nyt rikoksesi sovittaa, jos johdat hänen hurjan sielunsa hyvyyteen jälleen. (Äänettömyys).
Lange. Min'en ymmärrä Teitä. Minull' on julman kova pää.
Herttuatar. Mene kaupungin portille, huomauttamaan hänelle, kuinka suuresti hän rikkoo Jumalan käskyä vastaan, kun äitiänsä uppiniskaisuudella kohtelee, aseellisena äitinsä tahtoa vastustaa.