Bugslaff (astuu esiin, viittaa Henning'in poistumaan). Hiljaa, Lange-isä! Älä väsytä puhevoimiasi. Minä tiedän velvollisuuteni.
Lange. Sitä parempi, Bugslaff. Sitte sinä äidillesi — — —
Bugslaff. Onko mulla äiti? Onko mulla ollut äiti?
Herttuatar. Poikani — — —
Bugslaff. Salpaako äiti pojaltansa kaupungin portin, jotta pojan täytyy aseitten avulla auki murtaa ja vihollis-joukon lävitse raivata itselleen tie äitinsä huoneesen?
Lange. Mutta, junkkeri, ajattelehan toki — — —
Bugslaff. Minä ajattelen, että isäni silmät ovat sammuneet ja ett'ei niitä sulkenut hänen vaimonsa eikä poikansa käsi. Helposti annan anteeksi ja unohdan sen, mitä minua vastaan on rikottu. Mutta sitä, mitä isääni kohtaan on väärin tehty — sitä en unhoita milloinkaan!
Herttuatar. Poikani, minä tiedän katkerasti loukanneeni sinua. Mutta erhetykseni eivät ole kotoisin kylmästä sydämestä, ja Jumala, joka salaiset kyyneleeni tietää — — —
Bugslaff. Kylliksi, äiti-rouvani. Minä en syytä teitä. Mutta meidän välillämme on kuollut ja elävä, ja nyt etsein minä teitä sentähden, että muuttaisitte pois ja valitsisitte itsellenne lesken-paikan Pommerin rajojen ulkopuolella, missä vain herra von Massov ja te parhain viihdytte. Palvelianne seuratkoot teitä, eikä Eerikki-kuninkaan aarteistakaan pidä pienintäkään jälkeenne jäämän. Ja niin suojelkoon teitä Jumala ja johtakoon, ett'emme ikinä enää toisiamme näe.
Herttuatar (vaipuen penkille). Minä olen siis kirottu! Oma poikani on mua kironnut!