"Mutta kuinka on tuo kuva joutunut sinulle?" kysyi viimein ystävä.
"Sekin on arvoituksellista. Minä aion tutkia asiaa ja kenties keksin silloin seikkoja, jotka ovat omiansa kokonaan riistämään rauhani. Sinä olet runoilija, Tancred. Kentiespä voin minä hankkia sinulle murhenäytelmän aiheen. Näyttää kuin kulkisi joku synkkä Nemesis takanani ja koittaisi juuri parhaan onneni kynnyksellä heittää verkkonsa ylitseni. Ja jos niin tapahtuisi, niin saisin minä kärsiä enemmän kuin olen rikkonut."
"Hyvä Jumala!" sanoi hänen ystävänsä lähemmäksi astuen. "Tule pois tuon onnettoman kuvan äärestä ja kerro minulle, mitä pelkäät, että voisimme ajatella tarpeellisia toimenpiteitä. Minä tunnen mitättömän vähän koko asiaa. Minä näin teidät yhdessä Parisissa ja pelkäsin jo silloin sinun vaipuvan syvemmälle kuin oli suotavaa. Kun pari vuotta myöhemmin jälleen tapasimme toisemme, huomasin koskettaneeni avonaista haavaa kysäistessäni ohimennen asiaa. Ja sitten lykkäsin uteliaisuuteni tyydyttämisen johonkin tulevaisuudessa mahdollisesti tarjoutuvaan sopivaan tilaisuuteen. Mutta että tuosta tilaisuudesta tulisi tällainen, sitä en todellakaan voinut aavistaa."
"Niin", vastasi Archibald katkerasti, "kuka voi aavistaa, että hän esiintyisi täällä omassa persoonassaan, ja vieläpä juuri nyt, viisi päivää ennen häitäni, ja lisäksi noin liikuttavassa muodossa! Oi, jospa tietäisit, millä mielellä olin silloin kun tein lopun kaikesta! Jo ensi kohtauksestamme saakka varoitti joku ääni rinnassani minua, ja minun täytyy sanoa puolustuksekseni, että kauan varoin antautumasta lumouksen valtaan. Tavatessasi meidät Rue Molièren varrella sijaitsevassa asunnossamme olimme me vasta neljätoista päivää asuneet siten yhdessä, mutta jo kaksi kuukautta sitä ennen olimme me ensi kerran nähneet toisemme. Se tapahtui Champs-Elyséessa; minä kuljin parin ystäväni kanssa ja näin hänen istuvan eräällä penkillä, pitäen polvillaan koria, jossa oli orvokkikimppuja. Huomioni kiintyi heti noihin ulkomaalaisiin kasvoihin ja niiden outoihin itämaalaisiin piirteisiin, ja minä menin, välittämättä toisten pilasta, kysymään häneltä, minkä ihmeellisen sattuman kautta hän oli joutunut Parisiin. Kun hän katsahti suurilla, surullisilla silmillään minuun, jouduin heti oudon osanoton tunteen valtaan, joka tunne kehoitti minua suojelemaan häntä, sillä hänen kasvoistaan huomasi selvästi hänet onnettomaksi. Mutta samalla kertaa esti joku voimakkaampi voima minut selvästi osoittamasta, mitä tunsin. Kysyin häneltä vain kukkakimppua ostaessani hänen nimeään. 'Kleopatra', vastasi hän tuolla äänellä, jonka laadun kyllä itsekin tunnet. Toiset puhuivat hänelle kaikkea joutavaa, mutta heihin nähden käyttäytyi hän kuin ei olisi osannut ainoatakaan sanaa ranskaa. Sen sijaan oli hänen katseensa lakkaamatta kiintynyt minuun, ja kun läksimme jatkamaan matkaamme ja minä hetkisen kuluttua sattumalta katsahdin taaksemme, huomasin hänen seuraavan meitä koriansa käsivarrellaan kantaen pitkillä, rauhallisilla askeleilla, jotka parisitarten sipsuttaviin ja tanssiviin askeleisiin verrattuina tekivät hänen uljaan vartalonsa yhä valtavammaksi.
"Viimein katosi hän näkyvistäni, ja iltapäivävierailujen aikana en enää muistanut häntä ollenkaan. Tiedäthän, kuinka Parisissa yksi vaikutelma ajaa toisen tieltään, ja minä olin ollut siellä vielä tuskin viikkoakaan. Kun illalla palasin asuntooni, näin hänet jälleen sadan askeleen päässä takanani. Katsoin silloin sekä hänen että itseni takia velvollisuudekseni saada selvä tuosta omituisesta tapahtumasta. Palasin siis kadulle, ja kun hän jälleen asettui lähelleni, ikään kuin olisi aikonut seurata minua koko päivän, menin suoraan hänen luoksensa ja sanoin hänelle niin epäystävällisellä äänellä kuin mahdollista: 'Luullakseni maksoin ostamani kukkaset. Miksi kuljet lakkaamatta perässäni? Minä en tahdo sinun seuraasi enkä muutenkaan tahdo tietää mitään sinusta, mutta ettet turhaan olisi kuluttanut aikaasi — kas tässä näin!' Heitin viisi frangia hänen koriinsa ja kiiruhdin pois, sillä tunsin hänen kasvojensa hiljaisen ilmeen käyvän yhä enemmän sydämelleni. Näin nyt, kuinka hän, nähtävästi tahdottomasti totellen, poistui pää alas painuneena, ja minun täytyi ponnistaa kaikki itsehillitsemiskykyni estyäkseni huutamasta häntä takaisin. Siitä huolimatta tunsin itseni tyytyväiseksi päästessäni niin vähällä tuosta jutusta; sillä kaikenlaiset kertomukset tapahtumista, joita oli sattunut ystävilleni heidän joutuessaan houkutuslintujen viekkaasti virittämiin ansoihin, olivat vielä tuoreessa muistissani.
"Kului pari viikkoa, ennen kuin uudelleen näin hänet. Alussa muistelin kyllä häntä usein, mutta sitten aloin vähitellen unhoittaa hänen piirteensä. Kun eräänä aamuna tavallista aikaisemmin astuin alas portaita, huomasin eteisessä portinvartijan huoneen edessä koko talon palvelijatarlauman kerääntyneen jonkun naisolennon ympärille, joka oli vaipunut tuolille ja jonka pää oli vajonnut niin alas rintaa vasten, etten voinut eroittaa hänen kasvonpiirteitään. Kuulin, että hänet oli löydetty varhain aamulla talon portin edessä tainnostilassa, josta hän ei ollut vieläkään täysin herännyt. Hän oli nähtävästi maannut siinä aina puoliyöstä saakka, sillä hänen vaatteensa olivat sateesta aivan läpimärät, ja paikka, jossa hän oli maannut, oli ollut kuiva.
"Astuessani lähemmäksi kohotti pyörtynyt erään avuliaan palvelijattaren tukemana hieman päätään, ja kauhistuen huomasin nyt, kuka hän oli. Vähitellen näytti hän palaavan tuntoihinsa, sillä minut nähdessään hän, nähtävästi muistaen, miten ankarasti olin kohdellut häntä viimeksi tavatessamme toisemme, vavahti ja rauhoittui vasta minun astuessani hänen viereensä ja kysyessäni häneltä, luonnollisesti kuin olisi hän ollut minulle aivan vieras, mitä hänelle oli tapahtunut. 'Ei mitään', vastasi hän koittaen hymyillä ja muuttuen yht'äkkiä kauniiksi kuin kesäinen päivä. Ympärillämme seisovat säälijät kuiskailivat toisilleen ihmettelynsä tuosta muutoksesta. 'Hänellä on varmaankin nälkä', sanoi muuan palvelijatar. 'Hänelle täytyy hankkia kupillinen lihalientä ja antaa hänen muuttaa päällensä kuivat vaatteet.' Minä käskin heti laittamaan hänelle aamiaisen ja kysyin portinvartijattarelta, voisiko hän maksua vastaan pitää toistaiseksi huolta tuosta tyttöraukasta. Nähtyäni että pari kulausta voimakasta lihalientä oli palauttanut tytön horjuvat elinvoimat entiselleen, läksin toimiini ja jätin hänet portinvartijattaren hoidettavaksi.
"Ymmärtänethän, että sydämeni tykytti tavallista kiivaammin palatessani päivällisaikaan jälleen asuntooni. Hän istui portinvartijattaren huoneessa pöydän ääressä nähtävästi täysin toipuneena; hänellä oli emäntänsä pienin lapsi polvillaan, ja hän laski sen minun sisään astuessa nopeasti takaisin kehtoon nousten itse alistuvaisesti ylös, aivan kuin olisi odottanut minun ajavan hänet ulos. Portinvartijatar kertoi hänen toipuneen vasta ruokaa saatuaan, sitte kolmeen päivään ei hän ollut syönyt mitään muuta kuin kaksi pientä leipää. Kysyin nyt tytöltä, kuinka hän oli joutunut tuollaiseen kurjuuteen, ja kuuntelin epäillen hänen surullista kertomustaan. Hänen isänsä oli ollut ranskalainen insinööri, joka oli kauan ollut Egyptin varakuninkaan palveluksessa ja viimein mennyt naimisiin erään arabiattaren kanssa. Hänellä oli ollut useita sisaria, mutta he olivat kaikki kuolleet kuumetautiin, ja viimein oli äitikin painunut haudanpoveen. Isä oli silloin eronnut toimestaan, ettei tarvitsisi haudata vieraaseen maahan viimeistäkin lastansa ja tuonut hänet kymmen-vuotisena tyttönä mukanaan Parisiin. Siellä oli hän useampia vuosia elänyt huoletonta elämää, ja kun hän kahden vuoden kuluttua oli kuollut, oli hänen pieni omaisuutensa huvennut kokonaan hautauskustannuksiin. He olivat asuneet eräässä esikaupungissa erään puutarhurin talossa, ja puutarhuri oli säälien antanut orvon lapsi-raukan jäädä taloon, sillä hän itse oli lapseton. Alussa oli hänen siellä hyvä olla, ja hänen tehtävänään oli puutarhurin kukkasten myyminen; mutta jonkun ajan kuluttua rupesi puutarhurin vaimo kohtelemaan häntä ilkeästi. Hänen kertomuksestaan voin helposti päättää, että puutarhurin vaimo oli mustasukkainen tuolle pienelle tytölle ja tästä syystä aikaansai usein talossa kiivaita kohtauksia. Vihdoin vaati hän, että tytön täytyisi lähteä tiehensä talosta. Sen jälkeen oli tyttö kierrellyt siellä täällä kaupungilla omaamatta kattoa päänsä päällä, oli pian kuluttanut omistamansa lantit ja vihdoin nälästä ja väsymyksestä melkein nääntyneenä laskeutunut porttini ulkopuolelle, aivan kuin koko maailmassa ei olisi voinut löytää parempaa turvapaikkaa.
"Minä kuuntelin tuota hänen kertomustaan, niinkuin edellä mainitsin, jokseenkin epäluuloisena, tahi paremminkin, minä koitin turvautua teennäiseen epäluuloon, sillä tunsin tuon lapsiraukan kohtalon käyvän yhä enemmän sydämelleni. Kysellessäni vielä samana päivänä asiaa puutarhurin naapureilta esikaupungissa, sain tietää, että kaikki oli juuri niin kuin hän oli kertonut, ettei kukaan voinut sanoa mitään pahaa tuosta kiltistä tytöstä, että hän kohteli kaikkia nuoria miehiä kylmästi ja välinpitämättömästi ja ettei hän puutarhurin talossa ollut tehnyt muuta rikosta, kuin että oli ollut nuorempi ja kauniimpi kuin talon rouva.
"Mitä oli tehtävä? Portinvartijatar, joka oli aivan rakastunut suojattiinsa, olisi mielellään pitänyt hänet luonaan, koska lapsetkin olivat sangen ihastuneita häneen, eikä hänen miehellään ollut mitään muuta intohimoa kuin juoppous. Mutta minä pelkäsin itseni takia, jos joutuisin asumaan saman katon alle kuin hän, ja niin tein päätöksen, joka tuotti itsellenikin tuskaa, viedä hänet toiseen ääreen Parisia erään vanhan ja kunniallisen muotikauppiaan luo, jota luotettavalta taholta oli suositettu minulle kunnioitettavana rouvana. Siellä saisi hän oppia kaikenlaisia naistöitä, joita hän ei siihen saakka lainkaan tuntenut. Hänen tulevalta holhoojaltaan otin sitäpaitsi lupauksen, että häntä pidettäisiin ankarassa kurissa, mutta ei asetettaisi seisomaan myymäläpöydän taakse, sillä silloin voisi hän kauneutensa ja kokemattomuutensa takia joutua jonkun kevytmielisen tyhjäntoimittajan uhriksi.